— Kotkasta jotain.
— Niin.
— Niin, mitä siitä?
— Eikö se ajatus herätä sinussa minkäänlaisia muistoja?
Sonja rypisti kulmakarvojaan ja näytti ajattelevan. Sitten välähti äkkiä entisyydestä esiin muisto, joka kuin salama toi häikäisevän terävää väriä hetken harmauteen.
Sonjan huulet värähtivät, katse leimahti ja hän kumartui lähemmä
Marttia. — Olisitkin korkeuksien kotka. Muuta en silloin pyytäisi.
Minulla olisi kaikki sinussa ja sinun kanssasi. — Hänen äänensä värisi
intohimoisen tunteen voimasta.
Martin katse ei väistänyt. — Millähän minä sinut kerran voitin, sanoi hän väsyneesti. — En tiedä suuresti muuttuneeni.
Sonja näytti hämmästyvän, — ihan niinkuin hän ei koskaan olisi selvittänyt itselleen, missä suhteessa hän oikeastaan oli pettynyt. Hän vastasikin kaartaen. Sinä olet kuin mikäkin vanha äijä, joka aina istuu seula kädessä. Sinä tutkit, seulot ja tirkistät silmäsi sokeiksi nähdäksesi, mikä kulloinkin on oikein, mikä väärin. Ihan kuin tuollainen sisäinen seulominen olisi koko elämän ydin. Sairaalloinen velvollisuudentunto pitelee sisintäsi kuin hihna kotkan jalkaa. Se sinut kytkee matalalle.
Sisäinen ilo välähti Martin kasvoilla. Syytös oli tullut puolelta, joka ei masentanut. — Velvollisuudentunto ei mielestäni ole raukkamaista, sanoi hän. Ja hän tunsi sillä hetkellä, ei sisäistä arkuutta, vaan pikemmin miehekästä voimaa taistella sen puolesta, mikä hänestä oli oikeaa. Tuo seulominen — josta Sonja puhui — oli hänelle kylläkin tuttua. Hän tiesi paraiten, miten monesti hänen sisimpänsä aivan värisi pelosta, että jos sittenkin tekee väärin. Jos kaikkein korkeinta tavoitellessa jää tirkistämään vain yhteen kohtaan ja sitä tehden sittenkin erehtyy. Ja Sonja oli oikein mestari vetämään esiin hänelle aavistamattomia puolia. Sekin lisäsi monesti hänen arkuuttaan. Sentähden tuntui nyt niin vapauttavalta, kun eteenviskattu syytös oli toisenlainen.
— Velvollisuudentunto voi tehdä turhantarkaksi, pikkumaiseksi, raukkamaiseksi.