— Johan sanoin, etten ymmärrä kuinka sinä kiinnyit minuun. Martti puhui intohimottomasti ja tyynesti kuin olisi hän selvitellyt hänelle kokonaan ulkokohtaista sielutieteellistä probleemia. — Tiesit jo silloin, että olin raukkamainen — monessa suhteessa.
Sonjan täytyi muistaa, miltä Martin "raukkamaisuus" siihen aikaan hänestä oli näyttänyt, kuinka ihastuttavaa se hänestä oli juuri siksi, että sekin oli niin toista kuin miehissä yleensä esiintyvät puolet. Hän, Sonja, jonka suosiota toiset kärkkymistään olivat kärkkyneet, oli monet kerrat itkenyt pelosta, että jos Martti ei sittenkään hänestä välitä. Ja nyt…
— Tiesit, jatkoi Martti kuin omiin ajatuksiinsa — paljonkin minusta ja "mahdottomuudestani" alkaen ensi illasta, jolloin minua ensin kaikkien kuullen läksytit kohta sen jälkeen osoittaaksesi rohkaisevaa ystävällisyyttä. Mistä sinä oikeastaan silloin pidit minussa?
— Kauneista silmistäsi, korkeasta otsastasi ja lapsellisesta viattomuudestasi. — Sonja nauroi.
Martti hätkähti. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi saanut odottamattoman sivalluksen vasten silmiä. Hänen otsansa rypistyi, katse tummeni, kävi synkäksi ja äänessä oli miehen voimaa, vaikka hän puhui melkein kuiskaamalla. — Sanot, että olen kiusallisen omantunnontarkka ja arkamaisesti pelkään erehdyksiä. Ehkä olisin sellainen vähemmän, jos silloin olisin ollut sellainen suuremmassa määrässä, jos silloin olisin ymmärtänyt pelätä. Mutta nainen petti minut.
— Sinä sankari, kun viskaat syyt naisen niskoille! — Sonja loi häneen halveksivan silmäyksen.
Laiva laski samassa laituriin. Sonja kääntyi selin Marttiin ja rupesi tarkastamaan laivasta poistuvia Tulevia ei tietysti ollut. Kukapa lähtisikään sellaiseen kolkkaan kuin Syrjälä. Mutta pitipäs Martin vain haluta sinne, kun hän kerran oli paikkaan rakastunut ja kun se lisäksi oli niin vaatimaton ja halpahintainen kesäasunto.
Työmies ja vanha nainen menivät maihin. Laivaköydet viskattiin siltaan kiinnittämättä takaisin ja laiva alkoi jo liukua irti laiturista, kun kuului kiivasta koiran haukuntaa. Kyytipoika, matkustaja rattaillaan, ajaa karahutti mäeltä rantaan. Vaahtoava hevonen pysähtyi, urheilupukuun puettu herra viskasi kyytirahat pojalle, sieppasi matkalaukun käteensä ja harppasi rantaan. Laiva painui uudelleen laiturin kylkeen ja herra siirtyi pitkällä loikkauksella laiturilta laivaan.
Sonja seurasi katse jännittyneenä tapausta. Leveälierinen taiteilijalakki, jonka alta mustat kiharat pistivät esiin, huolettomasti hartioille heitetty kauhtana ja lyhyet polvihousut olivat heti pistäneet hänen silmäänsä. Tulija ei voinut olla mikään tavallinen herrasmies. Hän näytti taiteilijalta tai ainakin erikoiselta ja joka tapauksessa hauskalta. Lisäksi oli kuin nuo kasvonpiirteet, jotka hän vain vilahdukselta ja etäältä oli nähnyt, olisivat herättäneet hänessä jotain etäisiä muistoja.
Vieras herra vei tavaransa tupakkahuoneeseen, puisteli hevosenkarvoja ja matkapölyjä takistaan sekä asettui sitten pitkin siemauksin särpimään keuhkoihinsa mereltä tulevia tuulahduksia.