Sonja oli mahdoton kaikkeen. Hän istui enimmäkseen Martin paarien ääressä, milloin hyväillen hänen kangistuneita kasvojaan, milloin koettaen lämmitellä hänen käsiään kuin oman ruumiinsa lämmöllä palauttaakseen elämän sen jättämään majaan.
Eira oli ehdottanut, että Martti haudattaisiin samana päivänä ja samaan paikkaan kuin Paavo Halttunen, mutta Sonja ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sonjalle oli varattava sija Martin rinnalle, muita ei siihen tarvittu. Ja mitä hautauspäivään tuli, oli se siirrettävä niin etäälle kuin mahdollista. Muun suhteen saivat toiset ratkaista niin kuin hyväksi näkivät.
Anna-Stiina kulki kuolintalossa jäyhänä ja vaiteliaana kuin ainakin. — Ei edes kuoleman läheisyys sinua pehmitä, sanoi hänelle Sonja. Hänen äänensä värisi itkusta. — Kukin laatunsa mukaan, tuli Anna-Stiinalta yksikantaan. — Hän korjasi Martin jalkopuolessa seisovaa, kaatumaisillaan olevaa, valkoista kukkaa ja silmäili samalla hänellä harvoin havaitulla lempeydellä umpeen painuneisiin silmiin. Niissä oli sammuneisuudestaan huolimatta jotain ihmeellisen ilmehikästä ja puhuvaa. Suu oli Martilla suloisessa hymyssä ja hänen hintelässä olennossaan oli voitonsaavuttaneen ylevää rauhaa.
Anna-Stiina kääntyi rutosti poispäin. Hän muisti toisen hinteläkasvuisen, kumaraselkäisen olennon, joka oli maannut kankeana kuin Marttikin, mutta jota ei kukaan katsonut hellin, siunaavin silmin.
Se oli muisto, joka vieläkin aristi. Mutta olihan Ville kuitenkin elonpäivinään tietänyt, että Anna-Stiina tahtoi hänen parastaan ja tekikin minkä taisi. Ja olihan Marttikin tuntenut sen saman. Se matkakin, jonka Anna-Stiina niin odottamatta teki Syrjälään, oli ollut todistus siitä. Ja se oli varmasti pelastanut suuresta tuhosta. Se oli vaikuttanut kuin tuulenpuuska, joka tulipalon uhatessa äkkiä viskaa tulen odottamattomaan suuntaan. Siitä oli Anna-Stiina ollut ja oli ikänsä oleva vakuutettu. Se vakaumus olikin niitä harvoja ilonaiheita, joita hänelle hänen työteliään elämänsä varrella oli suotu.
* * * * *
Siirtelemisestä huolimatta lähestyi Martin hautauspäivä. Hän lepäsi jo valmiina arkussaan ja saattajien piti seuraavana aamuna kokoontua surutaloon. Kaikki oli kunnossa hiljaista juhlaa varten. Kenelläkään ei ollut kiirettä. Oli kokoonnuttu kuin pyhäisen aaton viettoon. Sonja istui Martin paarien ääressä, toiset olivat koolla viereisessä huoneessa. Hämy teki tuloaan. Anna-Stiina, Väinö ja Eira olivat kertoilleet pieniä muistelmia Martista — jälkimmäiset kaksi enin hänen lapsuusajoistaan lapsille, jotka nyt aran hiljaisina istuivat kukin tahollaan. Niilo Ensio oli etsinyt itselleen kaikkein etäisimmän nurkan. Hän oli huomattavan kalpea, kaikkea lähentelemistä kaihtava.
Hämy teki tuloaan. Puhelu, joka kaiken aikaa oli ollut hiljaista ja katkonaista, vaimeni vaimenemistaan.
Oli vaiettu pitkän aikaa. Silloin sanoi Väinö Eerola matalasointuisella äänellään harvakseen ja painokkaasti: — "Murheell' ei saa muistoansa viettää." Hän kärsi paljon, mutta hän jätti valoisan muiston jälkeensä.
Niilo Ension nurkasta kuului pitkä, tukahutettu nyyhkytys.