Minä raukka, mitä minä tällä tarkoitan? Tahdonko työntää oman syyllisyyteni toisen hartioille? Minä en koskaan ole ollut mikään Simson. Tahdonko väittää, että Delila on vienyt minulta minun vähäiset voimani, ollut sieluni side ja ansa? Minä olen heikkoudessani ollut kiusattu siihen. Minä en voi sitä kieltää. Mutta nyt en ole enää heikko. Hyvä nainen on tarttunut käteeni ja vahvistanut minua.
Rakas, rakas äiti, minä olen tänään tuntenut sinun kätesi kosketusta siinä kodissa, missä me niin onnellisina elimme yhdessä. Sinä, äiti, olit puutteistasi huolimatta suuri rakkaudessasi ja nöyryydessäsi. Sinä et koskaan pannut omaa syytäsi toisen kannettavaksi. Tämäkin velvoittaa minua oman syyllisyyteni, omien laiminlyöntieni tuntemiseen ja tunnustamiseen.
Mutta vaikka tiedän, etten ole mikään Simson, en tänä iltana voi tukahuttaa kaipuuta, joka minussa ikävöi Simsonin osaa. Onnellinen, kadehdittava Simson! Hän sai kuolemallaan sovittaa elämänsä erehdykset. Kaatuessaan hän sai suorittaa sen, mikä häneltä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä. Jos se ei olisi väärin, rukoilisin itselleni tällaista osaa. Minä olen elämässä epäonnistunut kaikessa. Voi kun voisin kuolemallani sanoa Sonjalle, että rakkauteni häneen aina oli rehellistä. Kun voisin sanoa, että vaikka yhdyselämä arkisuudessaan kuluttaakin pois kaiken kiillon, mikä on vain pinnallista, ja vaikka hän sen johdosta näki minussa paljon puutteita, joita hän ei voinut rakastaa, minä sittenkin pohjaltani olin sama Martti, jota hän kerran rakasti — tai ainakin luuli rakastavansa. Tahtoni on aina ollut rehellinen. Se on ehkä ollut ainoa vahva puoleni. Ja Sonja rakastaa voimaa.
Entä lapseni, oppilaani ja minun monet vähäväkiset veljeni! Voi kun saisinkin kuolla niin, että kuolemallani antaisin heille jotain siitä, mitä en eläessäni saanut annetuksi, vaikka tahtoa oli.
Mutta tässäkin toivomuksessa on jotain raukkamaista. Helppo on kuolla, raskasta on elää. Ja nyt kysytään kuitenkin minulta juuri sitä voimaa, jota elämän ristiriidoissa tarvitaan. Enkä minä enää pelkää. Minä en enää etsi kuolemaa. Minä uskallan katsoa kohti elämää. Tämä ilta on ollut minulle ihmeellisen, sisäisen uudistuksen ja voiton hetki.
Eiran kädet vapisivat hänen kääriessään paperia kokoon.
Hänestä tuntui siltä kuin hän tänä hetkenä olisi tahtonut laskea kätensä Sonjan otsalle ja sivellä sitä niinkuin ei koskaan ennen, niin hellävaroen ja rakastavasti.
Mutta ennenkuin Eira ehti Sonjan luokse, pysäytti hänet arasti etehisessä odottava vieras. Hän esitti itsensä siksi työmieheksi, joka oli puhellut Martin kanssa juuri ennen hirren putoamista. Hän oli tapaturmasta asti ollut erilaisten ajatusten ja tunteiden raatelema. Sen johdosta hän lopultakin oli tahtonut tulla tapaamaan vainajan läheisimpiä. Hän tahtoi ennenkaikkea tietää, uskoivatko he Martin ymmärtäneen, mitä hän teki viskautuessaan Halttusen päälle. Jos hän teki tekonsa erehdyksestä, kuten Halttuset uskoivat — niin silloinhan siitä ei ollut sen enempää sanottavaa. Mutta jos hän tiesi…
Mies keskeytti kysymyksensä. Pelkkä ajatus tuntui hänestä mahdottomuudelta. Ja kuitenkin hän sisimmässään myönsi, että jos niin oli, silloin oli totisesti maailmassa jotain, joka opetti ihmisille veljeyttä tuntuvammin ja perusteellisemmin kuin parhaiten järjestetty työväenyhdistys.
Sanaakaan sanomatta Eira haki laatikkoon pistämänsä paperin. Se oli hänestä kuin Martin testamentti. Siksi luki hän siitä muutaman sanan. Sitten he vielä hetken puhelivat yhdessä. Viimein pyysi vieras päästä katsomaan Marttia.