Kun hän vihdoinkin lähteäkseen kääntyi poispäin paareista, nytkähtelivät hänen voimakkaat hartiansa pidätetystä itkusta.
V
MAININGEISSA
Sadekuuro toisensa jälkeen oli aamuyöstä virrannut maahan. Nyt heloitti päivä aamuraittiina ja iloisena pilvettömältä taivaalta. Mutta sen paisteessa oli sittenkin loppukesän vaimennettua kirkkautta. Siinä väreili kuin tietoisuutta syksyn läheisyydestä.
Eira valmistautui lähteäkseen kaupungille. Hänellä oli takki päällään ja kassi kädessä. Oli käytävä torilla ja sitten oli muutakin asiaa. Toimitettavia oli monenlaisia nyt, kun hän pari kuukautta oli ollut kaukana syrjäisessä maalaispitäjässä. "Punaisen talven" jälkeen, jolloin kaikki enemmän tai vähemmän olivat nähneet nälkää, oli täytynyt lähteä oikein maan sydämeen syömään itsensä kylläiseksi. Tältä matkalta hän oli palannut vasta päivä sitten. Oli pitänyt tulla panemaan koti kuntoon ennen työkauden alkua. Ja muun lisäksi hän tahtoi olla kodissaan tänä ja tätä seuraavina muistopäivinä. Tänään oli 20/8. Täsmälleen kaksi vuotta oli tänään kulunut siitä illasta, jonka Martti vietti Eiran luona. Ja huomenna oli hänen kuolinpäivänsä.
Mahtoivatkohan muut muistaa tätä päivää? Tuskin Sonja ainakaan. Hänen surunsa oli tuntunut yhtä pian ohimenevältä kuin kiihkeältä. Tai jos lie vain siltä tuntunut. Ehkä hyvinkin oli toisin.
Ja entä lapset, muistivatkohan he? Niilo Ensio mahdollisesti. Häneen oli isän kuolema jättänyt syvän ja pysyvän jäljen. Hän tuntui herkkämieliseltä, hienotunteiselta ja kelpo pojalta. Ja viime talven kuluessa hän oli kunnostautunut. Sitä oli Eira kuullut monelta.
Einar, joka oli ollut Anna-Stiinan kodissa oppiakseen maamieheksi, oli joutunut "valkoiseen Suomeen", toiminut sanankuljettajana ja sellaisella retkellä kaatunut. Hän oli monessa suhteessa ollut vaikeasti kasvatettava lapsi. Yhtä usein kuin hän teki itsensä syypääksi kaikenmoisiin rikkeisiin, yhtä usein hän osasi luikerrella niin, että asiat kääntyivät hänelle suosiolliseen suuntaan ja hän kaikesta huolimatta sai ympäristönsä ainakin ajaksi uskomaan mitä parasta hänestä ja hänen aikeistaan. Oli tuntunut suorastaan helpotukselta, että hänen matkansa loppui näin alkupäähänsä. Harri oli aivan toisenlainen. Hän muistutti monessa suhteessa Marttia. Mutta tuskin hänkään, niin nuori kuin vielä oli, tuli pitäneeksi muistopäiviä mielessään. Missään tapauksessa ei tietysti kukaan tänään erikoisesti ajatellut Marttia. Tämä päivä oli Eiran päivä — ainutlaatuinen ja suurisisältöisin hänen elämässään.
Hän teki vielä hajamielisenä kierroksen huoneessaan, asetteli paikoilleen siellä täällä esillä olevia pikku esineitä, vilkaisi sitten hajamielisesti peiliin ja otti vielä viimeksi sanomalehden oven postiaukosta.
Täytyi vähän vilkaista lehteen. Hän levitti sen eteensä etehisen pöydälle ja antoi katseen solua palstoja pitkin. Toisen sivun ilmoitusten joukossa hän näki nimet: Sonja Jänne, Valio Saarto.