Hän työnsi pikaisesti lehden luotaan, sieppasi pöydällä olevan kukkaron käteensä ja kiiruhti ulos hätäisesti kuin pakeneva.
Sonja, Sonja, Sonja! — Eira ei saanut ajatuksiaan eroon siitä, mitä nuo kaksi nimeä olivat hänelle sanoneet. Hän näki pitkien ripsien alta säihkyvän katseen. Hän tiesi, miten se osasi kietoa ja tenhota. Hän oli nähnyt sen pitävän ihmistä kidutuspihdissä. Hän näki kuin edessään ne askeleet, joita se jätti jälkeensä — sellaisina kuin hän ne syrjästäkatsojana oli nähnyt: huumausajan, sen jälkeen kuluttavaa ristiriitaisuutta, epätoivoista taistelua, viimein väsymystä, välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta.
Mutta olihan Sonja saattanut muuttua.. Eikä moni mies kärsisikään niinkuin Martti.
Samassa näki Eira edessään vaaleaveriset, poikamaiset kasvot vasta oraalla olevine viiksineen. Hän oli nähnyt sellaisen kerran Sonjan rinnalla kadulla. Ja nyt hänestä tuntui siltä, kuin Sonja silloin olisi mennyt vähän hämilleen.
Voi poloista, jos se todella oli hän! Kuinka tuollainen lapsi voisi suoriutua!
Eira koetti väkipakolla irtautua uutisen herättämistä ajatuksista. Hän toimitti ostoksensa torilla, kulki sitten Eteläistä esplanaadia pitkin ja oli kääntymässä Kasarmin torille, kun hän kadunkulmauksessa äkkiä seisoi vastatusten Sonjan kanssa.
He katsoivat hetken puhumattomina toisiaan silmästä silmään. — Minä tiedän, että sinä tuomitset minua, sanoi viimein Sonja. Hänen katseessaan oli arkuutta. Mutta äkkiä kohosi pää ja liekehtivä katse iskeytyi Eiraan. — Sinun on helppo sanoa. Sinä et koskaan ole rakastanut!
Eira vastasi kysymyksellä. — Onko hän se nuori — se vaaleaverinen, jonka kerran näin sinun seurassasi?
Sonja nyökkäsi.
— Sonja, sääli nuorta! — Eiran molemmat kädet ojentuivat Sonjaa kohden. Hänen katseensa, hänen kätensä, hänen koko olemuksensa rukoili.