Sonjalta pääsi lyhyt, hermostunut nauru. — Sinä et ymmärrä mitä puhut. Sokea ei tiedä mitään väririkkaudesta. Nunnana elänyt ei ymmärrä, rakkauselämää.
Eira ei vastannut. — Tästä kai tiemme eroavat, sanoi hän väsyneesti, kun kadunkulmaus tuli eteen.
Mutta silloin näytti jokin sulavan Sonjassa. Hän tarttui hätäisesti Eiran käteen ruveten kuljettamaan häntä Boulevardille päin. — Älä mene vielä. — Tule nyt. — Voit kai sinä istua vähän — täällä Vanhan kirkon puistossa — ja puhella kanssani — Martin tähden.
Eira istuutui. — Ei sinun eikä Martin tähden. Mutta jos sinä tahdot, niin se on oikeinta.
Sonja tulistui uudelleen. — Sinä olet sellainen mallikelpoinen — ihan kuin säntillinen kello, jota ei millään saa pois oikeasta käyntitahdista — ei ennenkuin särkee. Tuollainen on minua aina kiusannut ja tulee kiusaamaan, vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi.
— Minä tiedän, että on vanhanaikaista olla säntillinen. Samoinkuin entisajan oikeuskäsitteetkin ovat joutuneet pois muodista, ikävinä ja epämukavina. Niidenkin pitää vaihdella — muodin mukaan.
— Sinä ivaat.
— Minä vain jatkan omaa vertaustasi. Mutta etkö luule, että tuollaisista tahdistaan horjumattomista kelloista sittenkin käytännössä on enin hyötyä?
— Ei kiistellä mielipiteistä. Puhutaan elämästä. Minä tahdon puolustautua.
— Ketä vastaan? Itseäsikö?