— Sinä syytit minua. Sinä rukoilit toista ajatellen kuin oman henkesi edestä.
— Minä ajattelin hänen nuoruuttaan. Sonjalta pääsi taas lyhyt, hermostunut ja katkera nauru. — Ja siksi pyysit, että säästäisin häntä — elämän rikkaudelta.
Eiraa jähmetytti Sonjan nauru. Se oli hätääntyneen ja kuitenkin petostaan pitkittävän naurua virvatulien keskellä suon syvälle upottavalla pohjalla. — Sonja, sanoi hän ja laski kätensä Sonjan käsivarrelle. Anna Valio Saarron ensin kypsyä oikein mieheksi ja anna hänen sitten tutustua siihen rikkauteen, josta puhut ja jonka suhteen sanot minua sokeaksi — anna hänen tutustua siihen ikätoverinsa rinnalla. Minusta vanhempi nainen useimmassa tapauksessa menettelee itsekkäästi ja väärin sitoessaan nuorukaisen elämän omaansa. Ja sinä tiedät sitäpaitsi, että sinun rakkautesi on tuli, joka kuluttaa.
— Minä tiedän, että sinunlaisellasi ei ole muuta kuin maidonvalkeata, ravitsevaa äidinrakkautta ihmisiä kohtaan. Mutta toisten suonissa kohisee rakkaus veripunaisena ja kuumana koskena. Ja kuka meistä on itse määrännyt, millaisena hän syntyi tänne maailmaan?
— Me olemme joka tapauksessa vastuussa siitä, mihin suuntaan me kehitämme itseämme.
Sonja ei kuullut Eiran sanoja. Hän jatkoi ajatuksiaan omaan alkamaansa suuntaan ja hän nauroi niille uudelleen niin kovaan ja katkerasti, että kaksi läheisyydessä leikkivää lasta jättivät leikkinsä kesken ja jäivät tuijottamaan Sonjaan suurin hämmästynein silmin.
— Älä naura noin, pyysi Eira hiljaa. Mutta Sonja nauroi sitä enemmän. — Minä nauran sinulle, nauran itselleni, nauran koko naissuvulle. Sinä rukoilet naista säästämään miestä — intohimoiselta rakkaudelta — eikö niin — jos puhutaan suoraan? Ha-ha-ha! Minkä verran miehet säästävät meitä naisia? Tunnetko elämää sen verran, että tiedät jotain siitä? Tiedätkö, että meidän naisten oikeastaan pitäisi palaa halusta tuhota ja kiusata niitä, jotka meidän sukupuoltamme niin paljon kiusaavat. Ja mistä luulet intohimoisten naisten saaneen taipumuksensa? Mistä on kotoisin sekin tuli, joka palaa minun suonissani? Luuletko äidistäni? Hänen kirjeessään Anna-Stiina-tädille ei kuitenkaan ollut sanaakaan, joka tukisi sellaista käsitystä. Mutta isäni urheiluna oli armastella — pitää hetken huvinaan ja sitten viskata katuojaan. Tähän päätökseen olen tullut siitä vähästä mitä tiedän. Ymmärrätkö sinä miessuvun puoltaja oikeastaan mitä puhut?
— Ajattele, lapsi, kuiskasi Eira hiljaa. — Molemmat pikku tyttöset seisoivat yhä tuijottaen Sonjaan samalla kuin lujasti pitelivät toisiaan käsistä. — Täti nauraa rumasti, sanoi äkkiä toinen heistä, viskasi hiekkalapionsa maahan ja alkoi marssia tiehensä.
Silloin Sonja hyrähti itkuun. Oli katkeraa saada syytöksiä siitä, missä ei ollut mitään pahaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä Eira häneltä vaati.
Odottamatta kietaisi Eira kätensä Sonjan vyötäisille. Hän ei yleensä helposti hyväillyt, mutta tällä kerralla hän teki sen aivan vaistomaisesti. — Sonja, minä en ajattele vain nuorukaista. Minä rukoilen lastesikin puolesta. Uusi naimisiinmeno tuo uusia velvollisuuksia ja työntää lapset syrjään. Elä lapsillesi, se olisi niin paljon kauniimpaa! Jatka Martin työtä heidän hyväkseen! Sinähän sanot suuresti rakastaneesi Marttia.