— Entä jos juuri kaipuuni minua nyt pakottaa? Minä en jaksa kantaa yksinäisyyttä. Mutta ethän sinä voi ymmärtää. Ei puhuta enää. — Sonja nousi hätäisesti. Eira ojensi kätensä hyvästiksi.
— Jos kaikesta huolimatta joskus tahtoisit tulla…
— Kiitoksia vain! — Eirasta tuntui siltä kuin pohjaton kuilu olisi erottanut heidät toisistaan. Hän kääntyi eikä katsonut enää taakseen. Aikaakin oli kulunut niin paljon ja hänen teki vielä mieli haudalle.
Hän kulki Aleksanteria pitkin kunnes poikkesi kukkakauppaan. Torilta ostamansa kukat eivät enää tyydyttäneet häntä. Hän voisi käyttää niitä kotonaan huoneensa kaunistukseksi. Nyt tahtoi hän jotain erikoisen kaunista, jotain lämmintä, iloista ja tuoksuvaa, mutta puhdasta samalla — ei tulista eikä hehkuvaa.
Kauan valikoituaan hän tyytyi viimein pariin kellahtavan valkoiseen ruusuun, voimakkaasti tuoksuaviin jättiläisreseedoihin ja muutamiin tummanpunaisiin neilikkoihin.
Suuri, ylhäinen rauha sulki hänet piiriinsä kohta kun hautausmaan portti aukeni hänelle. Lintujen hiljaista sirittelyä kuului puitten latvoista ja auringon säteet paistoivat oksien lomasta pitkinä valoviiruina rauhaisalle kummulle.
Eira asetteli hellävaroen kukkaset paikoilleen.
"Vaivas täällä katkerin parhaan soinnun antaakin kanteleestas taivaan autuudessa."
Hän painui istumaan hautaa ympäröivälle kivireunalle. Kun hän nousi siitä, tiesi hän kokeneensa jotain rajan toiselta puolen virtaavasta voimasta.
Paluumatkalla täytyi hänen uudelleen ajatella Sonjaa. Hän oli ehkä ollut liian jyrkkä lausunnoissaan. Tai vaikka ei sanoissakaan olisi ollut vähentämisen varaa, niin olisi Sonjalle kuitenkin pitänyt osoittaa enemmän hellyyttä. Joka päivähän vei ihmisen lähemmä iäisyyttä. Ja jota lähemmäksi hän läheni tuota suurta päämäärää, sitä enemmän häneltä saattoi vaatia ymmärtämystä ja — rakkautta.