Eira oli vasta saanut syödyksi puolisen ja tuomansa kukat asetetuksi maljakkoihin, kun Väinö Eerola soitti ovikelloa. Hänellä oli kimppu valkoisia ruusuja kädessään. Ne hän mitään sanomatta ojensi Eiralle. Hän oli muistanut.
Astuessaan kynnykselle hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Kukkia oli kaikkialla — kuin juhlana. Ja niinkuin oli ollut silloin, kun hän kaksi vuotta takaperin tuli Eiran luokse.
Heidän katseensa kohtasivat etsimättä toisensa ja he tiesivät ajattelevansa samaa. Sitten Väinö rupesi kertomaan Martista. Hän löysi yhä vieläkin jotain uutta kerrottavaa. Hän oli pannut mieleensä niin paljon haaskaa ja mukavaa heidän yhteisiltä koulu- ja opiskeluvuosiltaan.
Eiralla oli se tunne, että hän haki ja keräili näitä muistoja tuodakseen ne tullessaan tänne ihan kuin hyväsydäminen setä iloitsee jokaisesta pienille ystäville kokoomastaan ilonaiheesta.
Alkoi jo hämärtää, kun he vielä istuivat yhdessä. Silloin vasta kääntyi puhe suureen uutiseen, jota toinen samoin kuin toinen tähän asti oli kiertänyt.
— Sinä tiedät siis?
— Me tapasimme tänään.
— Sonja ja sinä? — Eerola alkoi vetää haikuja tähän asti unohduksissa olleesta savukkeestaan. Ja Eira kertoi.
— Se on tietysti hyväksi jossain suhteessa, päätteli Eerola. — Minä olen fatalisti.
— Ehkä voisin ajatella asiaa rauhallisemmin, jos tapaamisemme olisi ollut toisenlaista.