— Anteeksi, anteeksi, pyyteli emäntä. — Hyvät naiset ja herrat, tässä on suomalainen, maisteri Jen-, Jen-.
— Jänne, oikaisi vastatullut taaskin punastuen. Sitten hän painui paikoilleen neiti Aaltion viereen ja sanoi selvällä suomenkielellä. — Onpa hauskaa vihdoinkin yhtyä suomalaiseen. Muukalaiseksi sitä auttamattomasti tuntee itsensä täällä, etenkin kun näin suin päin joutuu suureen ja outoon seuraan.
— Älkää olko epäkohtelias puhumalla kieltä, jota eivät toiset ymmärrä, oikaisi neiti Aaltio saksaksi. Sitten hän kääntyi insinöörin puoleen innokkaasti ruveten keskustelemaan edellisen illan oopperanäytännöstä.
Polttava puna karkasi taaskin Martti Jänteen hienopiirteisille, mutta kalpeille kasvoille. Häntä, joka muutenkin tunsi taitamattomuutensa tällaisessa seurassa, oli kaikkien kuullen läksytetty kuin tyhmää koulupoikaa. Ja vain sen johdosta, että hän ensi kertaa pitkistä ajoin tavatessaan kotimaalaisen iloissaan siitä oli tehnyt rikoksen seuraelämän lakia vastaan!
Näin ei olisi käyttäytynyt se, joka vähänkin ymmärsi toisen orpoudentunteita. Mutta mitäpä tuollainen seuraelämän nukke käsittäisi sellaista! Heillä molemmilla ei tietystikään ollut mitään yhteistä, ei edes vaikka vieraassa maassa tapasivat toisensa kansalaisina.
Martti Jänne vastasi lyhimmiten emännän kohteliaisiin tiedusteluihin, kasvoillaan ilme, joka ei kehoittanut toisia pöytäkuntalaisia yhtymään keskusteluun. Pöydästä noustaessa hän aikoi kiireimmän kautta vetäytyä omaan huoneeseensa, mutta neiti Aaltio pysäytti hänet odottamatta.
— Tahdotte kai vähän tutustua ympäristöön. Jos tyydytte suomalaiseen oppaaseen, tulen mielelläni mukaan. — Se sanottiin vaatimattoman yksinkertaisesti. Martista siinä oli kuin anteeksipyytävää ystävällisyyttä. Hän olisi varmaan näyttänyt loukkautunutta mieltä, jos nyt olisi vetäytynyt syrjään. Siksi hän vain kumarsi ja kiitti.
Neiti Aaltio pyörähti samassa muutamin tanssiaskelin parvekkeen ovelle, viskasi molemmat ovet selko selälleen ja jäi itse kynnykselle ahneesti särpien sieraimiinsa tuoksuvaa kesäilmaa. Pöydästä nousseista herroista kerääntyivät useimmat hänen ympärilleen ilmeisesti haluten jatkaa hänen alkuunpanemaansa vallatonta leikinlaskua. Mutta neiti Aaltio oli jo nähtävästi ottanut itselleen haluamansa annoksen herkullisentuoksuavaa ilmaa. Hän pyörähti kantapäällään, nyökkäsi lyhyen hyvästin herroille ja kääntyi sitten kuin vanha hyvä ystävä Marttiin päin. — Wir gehen dann, nicht wahr? He tekivät aluksi kierroksen puutarhassa, jossa erilaiset hedelmäpuut vielä olivat valkoisinaan kukkia. Sitten neiti Aaltio suuntasi kulun "Weisser Hirsch'in" katvekattoiseen puistoon, jonka sinne tänne risteileville teille ilmestyi kulkija toisensa jälkeen. Ateriansa päättäneet olivat nähtävästi joukolla lähteneet liikkeelle sekä huviloista että itse parantolasta.
Martin mieleen juolahti ajatus, että neiti Aaltio oli käyttänyt häntä bulvaanina tahtoessaan jostakin syystä lähteä tälle kävelylle toisten seurasta riippumattomana. Jokin erikoinen ja salattu syy hänellä tietysti oli. Mikäpä muu olisi saattanut hänet jättämään häntä palvovan herraseuran lähteäkseen oppaaksi kömpelökäytöksiselle kotimaalaiselle, jota hän vasta oli läksyttänyt kuin mitäkin koulupoikaa.
Neiti Aaltio ei aluksi kiinnittänyt huomiota Martin kylläkin huomattavaan vaiteliaisuuteen. Hän jutteli, kertoi ja esitteli pitkin matkaa, vilkkaasti, mutta samalla yksinkertaisesti ja tutunomaisesti. Äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja keskeytti puheensa.