— Tässä vain puhelen puhelemistani, vaikka tällainen katseleminen ja kuunteleminen ei ehkä ensinkään miellytä teitä. Minä ehdotin tätä kävelyä oikeastaan vain siksi, että huomasin teidän haluavan puhua suomea.
Martti puraisi huultaan. — Se oli epäkohteliasta minun puoleltani. Ymmärrän sen itsekin. Mutta kun ei kuukausimääriin ole saanut kuulla suomen sanaa ja kun sitten odottamatta tapaa kotimaalaisen, tarttuu tilaisuuteen kuin nälkäinen leipään.
— Mutta kai te viihdytte täällä?
— Viihdynkö? Voiko teistä yleensä viihtyä ulkomailla?
— Ja miksikä ei?
— Siksi, ettei saa kodin tunnetta muuta kuin kotona.
— Se, jolla ei ole kotia missään, on kotonaan kaikkialla. — Neiti Aaltion huulet olivat hymyssä, mutta sanoista särähti katkeruutta, joka hetkeksi pani Martin ymmälle.
— Ehkä istuudumme, ehdotti neiti Aaltio viitaten penkkiä suuren pyökkipuun varjossa. — Te, epäkiitollinen ihminen, olette kai kulkenut tässä rinnallani miettien vaikka mitä sill'aikaa kun minä olen pannut parastani teitä huvittaakseni. — Hän naurahti iloisesti asettuessaan penkille.
— Minun on vaikea äkkiä siirtyä oloista toisiin, myönsi Martti. — Ulkonainen vaihdos tapahtuu nykyoloissa äkkiä, mutta sielua ei saa niinkään helposti siirretyksi.
— Johan minä sen arvasin. — Neiti Aaltio nauroi taaskin. — Te olette noita myyränluontoisia, jotka kaivautuvat oloihin ja asioihin kuta syvemmälle sitä parempi — päivän kirkasta valoa pakoon. Hyi sentään!