— Luuletteko ihmisen syventyvän paetakseen valoa — eikö pikemmin päästäkseen valoon — t.s. selvyyteen?
— Ette siis suostu myyränluontoiseksi?
— En ainakaan mikäli se tietää valonarkuutta. — Martti oikaisihe vaistomaisesti, katse kohosi ja siinä välähti jotain teräksistä.
— Teissä on siis kaikesta huolimatta pontta — ainakin jonkun verran?
Puna lehahti taas tavallisesti kalpeille poskille. — Jonkun verran, toisti hän hitaasti ja painolla. Sana sai purevuuteen vivahtavan väreen.
Neiti Aaltio nauroi iloista, hilpeätä naurua. — Ette saa pahastua! Katsokaa, on olemassa paljon sellaisia, joilla on sanavarastossaan vain siloisia, koko ympäristöä miellyttäviä sanoja. Minä olen päättänyt vaihteen vuoksi aina sanoa ajatukseni suoraan. Se on minun etuoikeuteni ja teidän täytyy tottua siihen — jos yleensä aiotte seurustella kanssani — mikä melkein käy välttämättömyydeksi siksi pienessä, asuntolassa kuin meidän.
— Suoruus on mielestäni muuta kuin yksityisen ihmisen etuoikeus. Se on meidän velvollisuuksiamme. — Martti puhui harvakseen ja mietiskelevästi, melkein kuin itsekseen. Hänen katseensa oli kaiken aikaa tähdättynä johonkin epämääräiseen kohtaan avaruudessa, eikä hän ensinkään huomannut mairittelevan leikkisää ilmettä vierustoverinsa kasvoilla.
— Saattaa olla. — Neiti Aaltio nakkeli päivänvarjollaan pikku kiviä ylös ilmaan. — Mutta kaikki eivät välitä velvollisuuksistaan. Ja toiset taas ovat sen luontoisia, etteivät loukkaa, vaikka sanovatkin ajatuksensa suoraan. Heidän kaikki ajatuksensa kulkevat kiltisti kohteliaisuuden ja sopivaisuuden valjaissa. Mutta toiset ovat uppiniskaisia, kapinallisia ja he juuri loukkaavat sillä, että sanovat ajatuksensa suoraan. Minä olen noita kapinallisia.
— Ja ketä vastaan te kapinoitte?
— Elämää ja sen oloja vastaan.