— Niitä vastaan kannattaakin kapinoida. — Martti nojasi vanhan pyökin runkoon katseen seuratessa taivaalla liitelevää villanvalkoista pilvenhattaraa. — Miksi toiset saavat taivaltaa tällaisilla ihanilla kukkuloilla toisten elellessä aikansa kellarikerrosten pimennoissa? Miksi toiset saavat tuhlata parin illan pukuun summan, joka hankkisi vuodeksi vaatteet kokonaiselle perheelle? Ja miksi muutamien juhla-ateriaan pannaan raha, joka häätäisi nälän monenkin köyhän kodista? Minäkin kapinoin, sillä oikeamielisen täytyy kapinoida.
Neiti Aaltio liikahutti kärsimättömästi pientä kiiltonahalla kengitettyä jalkaansa ja pani merkille, että hänen silkkinen alushameensa samalla huomattavasti kahahti, — joka ei juuri tänä hetkenä ja tällaisen yksinkertaisuusapostolin rinnalla ollut oikein sopivaa.
— Kapinoivat voivat kapinoida keskenäänkin, sanoi hän lyhyesti. — On olemassa paljon pahemmanlaatuista vääryyttä kuin se, josta te puhutte. Toiset syntyvät tänne onnellisen ja hellivän kodin helmaan, toisilla on katkerin kodittomuus kehtona. Toisilla on elämän eväinä vain hyviä, onnea tuottavia ominaisuuksia, toiset saavat myötäjäisikseen varmat tuhon enteet. Joka on hyvä, noudattaa luontoaan, tekee muita onnellisiksi ja tulee itse onnelliseksi. Joka on paha, noudattaa myöskin luontoaan, tulee onnettomaksi ja vetää toisiakin onnettomuuteen. Siinä on vääryyttä, jos missä. Sentähden minä kapinoin — en vain oloja, vaan itse elämää ja sen tuntemattomia ja tutkimattomia lakeja vastaan.
Martti Jänne ei enää katsellut avaruudessa liiteleviä pilviä. Hän kuuli ihmisäänen, joka värisi tukahutettua tuskaa, ja tällä hetkellä hän ensi kertaa todella huomasi jotain muuta kuin itseään, omia ajatuksiaan ja omia tunteitaan. Hänen katseensa kääntyi äkkiä vierustoveriin ja pitkien, poskia sipaisevien silmäripsien alta näki hän välähdyksen, joka muistutti kaivon syvyydessä kimaltelevaa hetteen silmää. Hänen katseeseensa nousi suuri hämmästys. Neiti Aaltio huomasi tämän.
— Te ette odottanut tämänkään verran vakavuutta ja ajatusta "muotinukelta", myöntäkää se!
— Sen tapaista minä todella ajattelin. Totuus on tunnustettava.
— Todistus siitä, miten paljon hyvää "hyvät" ihmiset uskovat muista. — Neiti Aaltio nousi äkkiä. — Mennään, sanoi hän jäykästi ja alkoi kiivaasti astua eteenpäin. Martti seurasi saamatta sanaakaan sanotuksi. Kun hän viimein oli päässyt sen verran sisäisen hämminkinsä herraksi, että aikoi vastata, oli se jo myöhäistä. Tie teki äkkikäänteen ja mutkassa he joutuivat vastatusten schweitsiläisen insinöörin ja herra Zollingerin kanssa. Neiti Aaltio alkoi samassa keskustelun näiden kanssa ja antautui siihen niin kokonaan, että hän aivan näytti unohtavan Martin. Puhe koski aikaisemmin suunniteltua oopperaanmenoa. Martti tunsi olevansa liikaa. Hän kumarsi siitä syystä, kiitti seurasta ja poistui nopein askelin.
Seuraavan päivän iltapäivänä istui Martti ullakkohuoneessaan kynä kädessä ja äidille alkamansa kirje edessään. Tämä äkkinäinen siirtyminen ulkonaisesti ahtaista ja epämukavista oloista sekä ahkerasta opiskelemisesta tällaisten perhoselämää viettävien ihmisten maailmaan oli äidin tahdosta ja toimesta tapahtunut. Hän se alkuaan oli Marttia tähän opintomatkaankin kehoittanut ja innostanut. Eikä se, mikäli asia koski opintoja, vaikeata ollutkaan. Martti, kirjatoukka, oli itsekin jo ajatellut opintomatkaa. Mutta pelko velkojen suureksi kartuttamisesta oli häntä pidättänyt. Äiti oli kuitenkin häntä rohkaissut. Ja nyt lopuksi hän oli pannut koko äidillisen vaikutusvaltansa liikkeelle saadakseen Martin ennen kotiinpaluuta vähän lepäämäänkin. Äiti oli ehdottanut Schweitsiä, Thüringeniä, Schwartzwaldia tai mitä kaunista vuoriseutua hyvänsä, kunhan Martti vain sinne lähtisi. Äidillä oli vielä pieni summa säästettynä isävainajansa perinnöstä ja sillä hän tahtoi kustantaa Martille edes muutaman viikon virkistysajan hänelle mieluisassa paikassa.
Ja kun Martti nyt vihdoinkin oli täällä, odotti äiti tietysti hartaasti tietoja. Dresdeniin Martti oli päättänyt lähteä suureksi osaksi siitä syystä, että se jo oli kuin kotimatkan varrella, mutta myöskin Dresdenin taidekokoelmien ja kuulun musiikkielämän houkuttelemana. Ennen tänne tuloaan hän jo olikin viettänyt muutamia sisältörikkaita päiviä itse Dresdenissä. Hän oli astuskellut tuntikausia Zwingerissä, säännöllisesti istunut "Betestunden" ajat Frauen ja Kreuz-Kirchessä, olipa hän Ringstrasselta löytänyt hauskan kansankirjaston, missä oli istunut tuntikausia tutkien sinne kokoontuneiden työläisten kasvonilmeitä ja samalla ahmaisten vähän saksalaista kaunokirjallisuutta, jota hän — kuten muutakin kevyempää lukemista tunsi sangen vähän. Illan tullen oli hän säännöllisesti retkeillyt kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla sekä nauttiakseen luonnosta siellä että löytääkseen paikan, johon voisi asettua. "Weisser Hirsch"'in ympäristö oli häntä erityisesti miellyttänyt. Varsinaista parantolaa hän ei missään tapauksessa tahtonut ajatella. Tuollainen hienoston pesäpaikka olisi jo sellaisena häntä kammottanut. Mutta lähiseudulla olevista pikku huviloista näyttivät monetkin miellyttäviltä. Valkea, pieni huvila suuren puutarhan keskellä oli vienyt voiton toisista, ehkä siksi, että se näytti pienemmältä kuin muut. Ja suinpäin hänen sitten olikin karattava sisään huoneita tiedustelemaan. Muuten kai rohkeus viime hetkessä olisi pettänyt.
Martti laski kynän kädestään ja työnsi alkamansa kirjeen hiukan syrjään. Hän oli jo kertonut koko joukon viime päivien kokemista äidille, mutta kuvaus tuntui yhä puolinaiselta. Äiti oli tottunut saamaan osaa kaikesta. Eikä tässä ollut kuin ulkonaiset puitteet hänen nykyisestä elämästään? Mutta mitä hän voisi lisätä? Hän oli oikeastaan ristiriitaisella mielellä eikä hän tahtonut panna sellaista tähän ensimmäiseen kirjeeseensä "virkistyspaikastaan". Hänen ei ollut helppo siirtää sieluaan oloista toisiin, kuten hän itse oli tunnustanut. Sekä irtiriistäytyminen siitä missä hän oli elänyt että sopeutuminen uuteen tuotti hänelle säännöllisesti eräänlaista sisäistä tuskaa. Ja tällä kerralla oli ristiriita tavallista tuntuvampi, kun hän — opiskelujensa aikana asuttuaan ikävissä, halpahintaisissa vieraskodeissa tai vaatimattomissa työläisperheissä — oli tullut siirretyksi tällaisiin, hänelle kokonaan vieraisiin hienoston oloihin.