Opiskelujensa lomassa hän oli tutkinut saksalaisten kellarikerrokselaisten ja katonraja-asukkaiden oloja. Sosiaaliset uudistukset olivat aina herättäneet hänen harrastustaan. Mutta hänen luontoiselleen oli tuollainen tutkiminen raskasta ja kuluttavaa. Ja miten syvälle nuo näkemykset olivat syöpyneet hänen sisimpäänsä, sen hän näissä uusissa oloissa tunsi selvemmin kuin koskaan.
Saattoiko kellarikerrosten ja katonrajalaisten elämään tutustunut koskaan enää muuttua huolettomaksi päivänpuolella eläjäksi? Eikö se ilma, jota hän hengitti, se vuode, jolle hän laskeutui, se runsasruokainen pöytä, joka häntä odotti, syyttänyt häntä?
Saattoiko kukaan pitää itseään etuoikeutettuna tämän kaiken nauttijana? Eikö pikemmin se, joka rehellisesti halusi viedä elämää eteenpäin ja todella auttaa toisia, tuntenut velvollisuudekseen Aleksanteri Suuren tavoin työntää luotaan hänelle persoonallisesti suodun virkistyksen siitä syystä, etteivät kaikki voineet saada osaa siitä?
Niiden, jotka eivät ensinkään tunteneet muuta kuin mukavaa, nautintorikasta elämää, oli helpompi olla. He ottivat, huolettomasti vastaan osansa. Ja jos heillä oli huolta, koski se vain sitä, miten tuo osa saataisiin mahdollisimman suureksi.
Se ympäristö, johon hän nyt oli joutunut, oli kai juuri tällaista. Ja sekin tuntui pahalta.
Tai tuomitsiko hän ehkä väärin? Neiti Aaltion sanat: "minkä verran te hyvät ihmiset uskotte hyvää muista" johtuivat hänen mieleensä.
Miksihän tuo ventovieras nainen oli sanonut häntä, Marttia, hyväksi? Mitä hän tiesi toisen hyvyydestä tai huonoudesta? Ja mitä hän itse oli sisimmässään? Hänen omituinen, osaksi puoleensa vetävä ja mielenkiintoa herättävä, osaksi luotansa lykkäävä olemuksensa oli Martissa herättänyt joukon omituisia, hämäräperäisiä ja ristiriitaisia tunteita.
Mitähän äiti oikeastaan ajattelisi tuollaisesta? Hemmoiteltu ja vaatelias hän oli. Eikä se tapa, jolla hän piti ihailijoitaan loitolla, suinkaan aina tuntunut miellyttävältä. Mutta pirteä, suustaan sukkela ja mielenkiintoinen ihminen hän joka tapauksessa oli. Ja se pohjattoman syvä suru, joka eilen hänessä oli puhjennut esiin, se se enemmän kuin mikään muu oli kiinnittänyt Martin ajatukset häneen.
Martti nousi ja alkoi kiivaasti mittailla huoneensa lattiaa. Elämässä oli niin paljon ristiriitaa. Ei ainoastaan suuria, vaan myöskin pieniä ja kiusallisia. Niinkuin nyt esimerkiksi suhde muihin ihmisiin ja heidän oikea arvostelemisensa. Jos heitä epäili ja kritikoi, tuli helposti tehneeksi heille vääryyttä. Jos koetti uskoa parasta heistä, tuli pian nenästä vedettäväksi narriksi. Hänen oma, peräti pieni ihmisten ja elämän tuntemuksensa oli monesti ennenkin Martista tuntunut kiusalliselta. Sekä olosuhteet että hänen luonteensa olivat vaikuttaneet sen, että hän yliopistossakin oli tullut viettäneeksi kokolailla syrjässä pysyttelevää erakkoelämää. Naisten suhteen hän varsinkin oli outo ja muukalainen. Hänhän ei koskaan ollut seurustellut kenenkään muun kuin äidin ja Eiran kanssa. Ja pitipäs nyt hänen tielleen sattua tällainen outo otus, joka näkyi panevan viisaampienkin miesten päät pyörälle!
Huoneesta alapuolella kuului iloista rallatusta, laatikkojen aukomista ja kiinni työntämistä. Martti muisti, että neiti Aaltio tänään aikoi oopperaan yhdessä schweitsiläisen ja herra Zollingerin kanssa. Nyt hän tietysti paraillaan pukeutui.