Martti tarttui kiireisesti kynään ja jatkoi siitä mihin äsken oli lopettanut. "— Täällä samassa paikassa asuu toinenkin suomalainen, eräs omituinen, hemmoiteltu — aioin sanoa — 'suuren maailman nainen'. Mutta jos sillä tarkoitetaan jotain ei aivan hyvää, teen ehkä asianomaiselle vääryyttä. Minä nimittäin vuoroin harmistun tähän neitoseen, vuoroin pyydän häneltä sydämessäni anteeksi epäedullisia arvostelujani. Sinä tiedät, että naismaailma on minulle 'terra incognita'.
"Ja muutenkin olen — kaikesta kasvatuksestasi huolimatta — samanlainen raukka kuin ennenkin. Elämän pulmat ja ristiriidat ajavat minut yhtenään umpikujaan. Minä mietiskelen ja filosofeeraan hedelmättömästi. En pääse selvyyteen enkä toimintaan.
"Helsingissä vapaana olevaa paikkaa, josta kirjoitit, olen kuitenkin päättänyt hakea. En siitä syystä, että pääkaupunki koskaan minua on kiinnittänyt, vaan yksinkertaisesti siksi, että siten pääsisimme muuttamasta. Oulunkylästä käsin voisin hyvinkin hoitaa virkaani. Ja elämäni saisi jatkua entisessä hiljaisessa uomassaan. Koti ja työ — saisi vastaisuudessa kuten tähän asti olla maailmani."
Puutarhasta kuului herra Zollingerin ääni. Martti kumarsi hiukan päätään ja sattui paraiksi näkemään muutaman ruusun lennossa neiti Aaltion ikkunaa kohti. Sisältä kuului iloista naurua. Hetken kuluttua kuului emäntä toivottelevan: Auf Wiedersehen, auf Wiedersehen. Und viel Vergnügen!" Paremmin nähdäkseen kumartui Martti ikkunaan päin, mutta varovasti niin, ettei itse tulisi huomatuksi. Puutarha-portti narahti samassa ja Martti näki vilahduksen helakanpunaisesta päivänvarjosta ja vaaleasta juhlapuvusta. Äänistä hän huomasi, että laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa.
Hän muisti edellisen päivän kävelyn ja sen mikä silloin oli tehnyt häneen kaikkein syvimmän vaikutuksen. Hänessä kuohahti kuin suuttumuksen tapaista. Tuollaista oli maailman meno! Korea puku ja naurava pinta kätkivät toisten katseilta itkevää sydäntä. Ja kuka takasi, ettei pinnan peittoon lopulta tukehtunut se, mikä ihmisessä oli parasta ja arvokkainta?
Hän tarttui kiivaasti kynään: — "Äiti, miten oikeastaan jaksat? Eira kirjoitti kerran, että olit väsynyt. Muista pitää hyvää huolta itsestäsi. Minun tähteni. Minä olen täällä nauttimassa ja voimistumassa sinun pyynnöstäsi. Mutta huolehdi myöskin itsestäsi. Poikasi tarvitsee sinua. Nyt kipeämmin kuin koskaan. Muista se! — — — Niin, sillä nythän varsinaisen elämäntyöni pitäisi alkaa. Enkä minä tahdo elää suotta. Sekin velvoittaa, että pienessä maassa jokaisen yksilön työ, jokainen pienikin ratas on tarpeen. Mutta äiti, minä olen avuton raukka monessa suhteessa. Olen mahdoton, kelpaamaton tähän elämään, sen tunnen usein."
Kynä liukui hiljalleen Martin kädestä ja pää painui vasten rintaa. Ulkona kohiseva elämä oli painunut kuin olemattomiin. Martti oli kahden äitinsä kanssa.
Hän heräsi ajatuksistaan vasta gongongin kutsuessa iltaruualle.
Astuessaan ruokasaliin huomasi hän joutuvansa syömään illallisen kahden rouva Helmin kanssa. Toisilla oli nähtävästi kullakin omat huvinsa. Mutta pöytäpuheista ei silti ollut puutetta. Martti sai vain kuunnella valmista.
— Onpa se hauskaa, että pidätte huoneestanne! Minä koetankin aina parastani vuokralaisteni suhteen. Mutta raataa, raataa sitä saa Ja kun sitten sattuu kuten nytkin, että keittäjätär on nyrjäyttänyt kätensä! Mutta mitäpä te herrat ymmärrätte sellaisista huolista! Eikä kaikki naisetkaan! Teidän maalaisenne esimerkiksi. Jumala varjelkoon, jos hänen pitäisi seista hellan ääressä!