Martin täytyi hymyillä. — Mistä me tiedämme vaikka hän olisi hyvinkin käytännöllinen!
— Tiedämme? Ai, ai, herra Jenne, kyllä perheenemäntä näkee! Mutta mitäs herrat! Ja kun hän on sellainen tenhotar. Lahjakas hän myöskin on, ottaa jos minkälaisia tuntia, laulussa, maalauksessa ja vaikka missä. Hätäkö ottaa rikkaan nuoren tytön.
Martti ei voinut olla ihailematta rouva Helmin hämmästyttävää taitoa kiidättää puhetta eteenpäin samalla kuin hän nälkiintyneen kiireellä huolehti jo ennestään hyvin ruokitun ruumiinsa ravitsemisesta.
Samassa kun rouva Helm oli saanut viime suupalansa nielaistuksi ja kuvailuilleen sopivat päättäjäissanat sanotuksi, pyyhkäisi hän tyytyväisesti muutamia ruokajätteitä suupielistään ja hymähti. — Minä olen tässä yksin pitänyt huolta puhelusta. Mutta te olette harvasanainen mies. Ja sellaiset tahtovat tavallisesti kuunnella. Minä koetan aina asettua vieraitteni kannalle. Sentähden ihmiset viihtyvätkin luonani.
Martti juoksi suu hymyssä ullakkohuoneeseensa. Täällä vetäisi hän lepotuolin ikkunan ääreen ja asettui siihen.
Paikan mukavuus, iltavalaistuksessa pehmeäpiirteiset, silmää hivelevät rinteet ja kukkivien puutarhojen tuoksut toivat hänen mieleensä ahtaitten katujen löyhkäävän ilman ja kaikkea mukavuutta puuttuvat olot. Oliko hän mies, joka ihanteenaan tavoitteli jotain vallan toista, mutta elämässään mukautui joka suhteessa — ulkonaisesti ainakin — kulkemaan samoja latuja kuin muutkin. Eikö sellainen ollut halveksittavaa ja raukkamaista?
Tai uskalsiko hän rauhoittaa itseään sillä, että hän tämän ainoan kerran teki poikkeuksen sitten jaksaakseen sitä lujemmin ottein käydä toteuttamaan elämänsä korkeita ihanteita?
Hän ajatteli äitinsä harrasta pyyntöä. Sillä hän työnsi tällä kertaa ongelmat luotaan, — antautuakseen nauttimaan.
Päivän kuumentama ilmakerros lepäili autereisena hehkuna suurkaupungin etäälle ulottuvan kattokentän yläpuolella. Siellä täällä näkyi sen keskeltä muita rakennuksia ylemmäksi yrittelevä kirkontorni. Ja paikka paikoin tuikahteli jo kelmeä valoliekki auerusvasta esiin. Ilta alkoi pimetä ja valoja sytytettiin.
Vähitellen hälveni sumukerros. Kukkuloiden rinteille laski pimenevä ilta peitteensä. Lopulta ei enää ollut muuta olemassa kuin kesäyön hivelevän lämmin ilma ja valomerenä säteilevä suurkaupunki, jonka jakoi kahtia Elben syvä musta uoma.