Palatessaan sieltä "lunchille" huomasi Martti neiti Aaltion paikan tyhjäksi. Opettajatar kiiruhti huomauttamaan epäsäännöllisyyksistä ja taiteilijataipumuksista, mutta rouva Helm ilmoitti syytetyn puolesta, että tämä erään kaupunkiin saapuneen tuttavan vuoksi aikoi olla poissa ainakin kokonaisen päivän.
Martti vietti koko iltapäivänkin kirjoinensa pyökkien siimeksessä. Lueskelun lomassa hän ajatteli ja märehti lukemaansa. Muutaman kerran hän tuli ajatelleeksi, että tämä päivä oli harvinaisen pitkä ja että häntä vaivasi omituinen tyhjyydentunne. Mutta kuin vastapainoksi tälle tunteelle totesi hän itsekseen, että päivä samalla oli harvinaisen levollinen ja sopusointuinen — ilman minkäänmoista mieltäjännittävää kiihoitusta.
Kerran hän pitkäksi aikaa unohtui ajattelemaan tulevaa työtään opettajana — jos nyt nimittäin onnistuisi pääsemään hakemaansa virkaan Helsingissä, tai jos ei siihenkään, niin johonkin toiseen. Vaikka hän itse ei ollutkaan toiminnan mies eikä, sellaisena kuin oli, jättäisikään paljon jälkeä elämään, voisi hän kuitenkin nuorten kautta ehkä tuntuvallakin tavalla tarttua kehityksen pyörään ja olla suuntaamassa sitä sinne mistä sekä kansan että yksilön elämässä sisäinen terveys ja apu oli löydettävissä. Hän uskoi nuorisoon, — sen innostukseen, — sen vaikutusvaltaan, — sen totuudelle alttiiseen mieleen. Jos hän tuollaiselle joukolle saisi olla tietä viittomassa ja heitä innostamassa hedelmälliseen toimintaan, mitäpä silloin väliä, vaikkei hän itse ollutkaan taistelun, ei repäisevän, ulospäin kohdistuvan toiminnan mies. Nuoret, he sen tekisivät.
Martti pani levolle tyytyväisenä pitkään, luvuille ja hiljaiselle mietiskelylle omistettuun päiväänsä.
Mutta kun hän seuraavana aamuna heti aamuaterian jälkeen luuli kenenkään huomaamatta hiipineensä puutarhan perimmäiseen soppeen, näki neiti Aaltio hänet. Martti oli laskenut kirjansa penkille vierelleen ja ottanut esille kirjoituskojeet kirjoittaakseen Eiralle, kun neiti Aaltio äkkiä seisoi lehtimajan ovella.
— Toivon, etten häiritse! — Neiti Aaltio asettui huolettomasti penkille Martin viereen. — Tämä lehtimaja onkin aivan erityisesti minun soppeni.
— Suokaa anteeksi! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä.
— Hyvänen aika — ensimmäiseksi tulleella aina etuoikeus! Te olitte kirjoittamassa. Arvattavasti kotiinne?
— Tavallaan.
Neiti Aaltio kumartui sen verran eteenpäin, että saattoi luoda pikaisen silmäyksen valmiiksi kirjoitettuun osoitteeseen. Martti huomasi sen ja tunsi punastuvansa.