— Omistaa teidät molemmat olisi ollut onnea liiaksi poloiselle ihmispovelle.
Martin katse kulkee kauaksi ja hänen sisimmästään nousee palava kiitos ei ainoastaan siitä, mitä äiti pitkin elämänsä matkaa antoi, vaan siitäkin, minkä hän lähdettyään lapselleen jätti.
Sonja ei ole selvillä siitä, mitä Martti ajattelee, mutta hän aavistaa Martin ajatusten suunnan ja hänen katseensa kostuu, käy verhotun pehmeäksi ja syväksi kuin hetteen silmä. — Hän kasvatti sinut rikkaaksi, jotta voisit olla köyhän ja kodittoman rikkautena — sanoo hän hiljaa.
Martin katse irroittautuu häntä ympäröivästä maisemasta. Hän näkee vain solakan suomalaisen tytön, joka yksinkertaiseen pumpulipukuun puettuna ohjaa hänen purttansa ja hän tuntee hänelle suodun rikkauden suuren velvoituksen. Hän ei enää ajattele itseään, ei edes onneaan. Hän vain rukoilee voimaa itselleen tehdäkseen omansa onnelliseksi.
Ja heidän ympärillään väräjää kesäinen luonto kahden ihmislapsen suurta, sanomatonta onnea.
Keilossa valmistettiin häitä. Martti oli saanut hakemansa viran ja samana päivänä määrättiin häätkin. Varsinaisista häistä tietysti ei ollut puhettakaan. Mutta vihkiminen päätettiin pitää kirkossa ja jo samana iltana nuoret aikoivat matkustaa.
Minne? Sitä kysymystä he monesti olivat yhdessä pohtineet. Ulkomaille ei tehnyt toisen enemmän kuin toisenkaan mieli. Eikä liioin huvittelemaan. Mutta jonnekin hiljaiseen seutuun, missä he erotettuna sekä entisyydestä että muista ihmisistä saisivat alkaa yhdyselämänsä.
Martti oli ensin ehdottanut omaa, tyhjänä olevaa kotiaan. Mutta Sonja ei tahtonut sinne. Se olisi kytkenyt heidän elämänsä erottamattomasti entisyyteen. Taite oli tehtävä, jotta Martti kokonaan tulisi sidotuksi siihen uuteen, minkä Sonja rakkaudellaan tahtoi luoda. Oikein aito maalaisoloissa Martti paraiten viihtyikin. Jonkin sisäjärven rauhaisa lahdelma, jonne vieras venhe harvoin eksyy ja jonne tie maitse kiertelee monen kaukaisen mutkan takaa tai saariston jokin etäinen merenpoukama, jonne pieni rannikkolaiva yöpyy silta sillalta vähennettyään matkustajajoukkoaan säästäen vain jonkun yksinäisen kulkijan etäisimpään pysähdyspaikkaansa, sellainen oli löydettävä.
Ja sellainen löytyi matkalla, jonka Martti ja Sonja vähää ennen häitä yhdessä tekivät Helsinkiin. Tällä matkalla he myöskin monien keskustelujen tulokseksi viimein päättivät purkaa kodin Oulunkylässä ja vuokrata itselleen huoneiston, joka olisi lähempänä Martin koulua. Kodin järjestäminen päätettiin monestakin syystä siirtää syyskuuhun. Rouva Alfelt oli kuultuaan häistä kirjoittanut epätoivoisen kirjeen Norjasta, missä hän vietti kesää ja josta hän ei mitenkään tahtonut kesken lähteä kotimaahan. Hän oli rukoilemalla rukoillut häiden siirtämistä. Hänen aikomuksensa oli nimittäin ollut laittaa uusi koti nuorille valmiiksi ennen häitä, eikä mikään hänelle korvaisi tätä pettymystä, jos nuoret itsepintaisesti ajaisivat oman tahtonsa täytäntöön.
Häiden siirtämisestä ei puhuttukaan. Mutta kodinjärjestäminen päätettiin jättää syyskuuhun. Maallaoloa voisi siten jatkaa elokuun viime päivään asti. Syyskuun ensimmäisiksi viikoiksi Martti koettaisi saada ainakin osittaista virkavapautta ja silloin he täti Alfeltille mieliksi asuen hänen luonaan voisivat purkaa Martin kodin ja panna oman, yhteisen pesänsä kuntoon. Ja siinä työssä olisi täti Alfelt hyvänäkin apuna, sen tiesi Sonja. Martilla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Sonja oli tottunut ja mitä yleensä vähänkin mukava elämä vaati. Ja Sonjalle itselleen olisi käynyt vaikeaksi huolehtia semmoisesta. Tädin toteuttamina tuntuisi kaikki toisenlaiselta.