Suunnitelmiensa onnellisesta toteutumisesta loistavan iloisena Sonja palasi Martin kanssa Helsinginmatkaltaan. Hänellä oli muassaan joukko paketteja, joiden hankkiminen oli tuottanut hänelle paljon iloa ja joilla hän toivoi voivansa ilahduttaa vastaanottajia. Mutta kun hän tavaroistaan purki esille Anna-Stiinalle aiotun paketin ja iloisenylpeänä laski sen tädin käsivarrelle, kohtasi häntä pettymys. Anna-Stiina tottuneena tavarantuntijana koetteli pakettia sitä avaamatta. Kuullessaan kankaan kahinaa, hän omituisesti hymähti. — Taitaa olla vanhan lupauksen täyttämistä, hän sanoi. — Johan Sonja saadessaan isävainajansa perinnöt lupasi minulle silkkileningit ja vaikka mitä kiitokseksi huonosta kasvatuksesta.
Sonja nauroi ja Martti tiedusteli, että nytkö se lupaus vasta tuli täytetyksi.
— En ole oppinut silkissä kulkemaan enkä oppine vastakaan. — Täti laski paketin avaamattomana kädestään.
Sonja rupesi selittämään, että kaikki jo oli sovittu ompelijankin kanssa. Hän saisi mitat puhelimessa ja oli luvannut valmistaa puvun päivässä, niin että se joutuisi Eiran matkaan, tämä kun oli luvannut tuoda morsiuspuvunkin. — Kyllähän sinä täti nyt meidän juhlamme kunniaksi?
— Ei vanha koira istumaan opi.
— Mutta Sonja osti sen niin iloisella mielellä, yritteli Martti hyväilevästi tarttuen tädin käteen.
— Ei silkissä hääilon enentäjätä eikä villaisessa sen vähentäjätä. —
Anna-Stiina nousi ja meni puotiin.
Sonjalta pääsi itku. Häntä niin harmitti. Martti pani parastaan lohduttaakseen. Mutta hän tuli sanoneeksi, että oli tätä pelännyt.
— Ja kuitenkin annoit minun ostaa, tulistui Sonja.
— Koetinhan minä estellä, kun pelkäsin tätä. Mutta sinä tahdoit ja olit niin iloissasi siitä. Älä nyt ole lapsellinen, sinä suurisieluinen, kaikkea pikkumaista hylkivä Sonjani! Pyyhi kyyneleesi ja ajattele, ettei tädin musta villaleninki vähääkään pienennä meidän juhlamme iloa. — Martti koetti kohottaa Sonjan päätä katsoakseen häntä silmiin. Mutta Sonja yhä nyyhkytti pää riipuksissa.