— Ja luuletko, että minä itken vain tätä, sai hän kyynelten lomassa sanotuksi. — Etkö ymmärrä, että jokaisesta epäystävällisestä, poistyöntävästä sanasta johtuvat mieleeni kaikki lapsuusaikani kärsimykset. Etkö sinä, vaikka oletkin mies, jaksa ymmärtää, että nyt olen ahne jok'ainoasta onnenmurusestakin. Minä näin niin kauan nälkää.
— Sinä rakas, Martti veti hänet hellästi puoleensa. — Älä nyt mielipahoissasi ole kohtuuton! Viidentoista vanhasta sinä olit varakas perillinen, sait huvitella sekä kotona että ulkomailla, sait matkustaa, opiskella ja tehdä mitä vain halutti. Monella orvolla on okaisempi tie astuttavana.
Silloin Sonja äkkiä riuhtaisi itsensä irti Martin käsivarrenotteesta. Hänen katseensa kipinöi. — Ja sinä, sinä, joka puhut sieluni suuruudesta, sinä luulet, että matkat, huvit ja rikkaus korvaa rakkauden puutetta. Matalasti sinä minusta ajattelet! — Sonja rakkaimpani, anna mataluuteni minulle anteeksi! — Se sanottiin niin yksinkertaisesti, nöyrästi ja lämpimästi, että Sonjan vastustus murtui. Hän painui Martin syliin ja ylpeänä kohonnut pää nojasi kuin varressaan nuokkuva kukka Martin rintaan.
Anna-Stiinan tullessa kutsumaan iltaruualle he vielä istuivat sohvannurkassa Sonja Martin polvella ja kädet kiertyneinä Martin kaulaan.
Täti rupesi illallispöydässä tiedustelemaan, minkälainen heidän kesäkotinsa oli ja missäpäin maailmaa. Oli hyvä hääjärjestelyissä tietää milloin ja mitä teitä morsiuspari aikoi matkustaa.
Sonja innostui kuvailemaan vuokratun paikan ihanuutta. Hän oli kerran monta vuotta sitten käynyt sielläpäin saattaessaan täti Alfeltia läheiseen kylpylaitokseen. Nyt kun hän Helsingissä oli tavannut paikan isännän, oli mieleen johtunut, että juuri tuollainen syrjässä oleva, eristetty saaristokoti, jonne kuitenkin oli mukava päästä, oli heille omiaan. Sonjan vielä kertoillessa nousi täti pöydästä. Sonja seurasi tädin esimerkkiä, nousi ja meni ikkunan ääreen, jossa rupesi sormillaan soittelemaan ikkunalasia. Kuvaus heidän tulevasta, eristetystä pikku pesästään oli saanut hänet omituisen tunnelman valtaan. Hän ajatteli kotkaa, joka rakentaa pesänsä korkealle, luoksepääsemättömän kallioseinän suojaan. Ylpeässä yksinäisyydessä — ei arkisen alhaalla, ei kaiken kansan katsottavana — tahtoo ilmojen uljas asujain onnestaan riemuita.
— Martti, kutsui Sonja hiljaa. Tämä tuli ja kumartui hellästi Sonjan puoleen. Katkonaisia, tunnelmantäysiä sanoja hän sai kuullakseen kotkan eristetystä, ylhäisestä kotionnesta. Hän vastasi lujalla kädenpuristuksella.
Korkealle, kohti taivasta — maan mataluudessa uhkaavia vaaroja pakoon, se ajatus herätti vastakaiun hänenkin sielussaan.
Häät olivat ovella ja ainoata tulemaan lupautunutta odotettiin. Eira oli luvannut saapua perjantai-iltana ollakseen seuraavana päivänä auttamassa häävalmistuksissa. Vihkiäiset oli määrätty tapahtuviksi sunnuntaina kohta jumalanpalveluksen päätyttyä.
Vaikka häät oli aiottu aivan pieniksi, odotti koko paikkakunta niitä jonkinlaisella jännityksellä. Sonja ei ollut ainoastaan kaikkien arvostaman Anna-Stiinan kasvatti, hän oli itsekin vähitellen tullut tutuksi ja kaikkien suosimaksi henkilöksi. Etenkin Martin saavuttua paikkakunnalle hän oli käsi Martin käsipuolessa ahkerasti liikuskellut ympäristössä viskaten vastaantuleville lapsille karamellejä taskustaan huolettomasti kuin tiepuolesta löydettyjä kiviä ja vanhuksille nyökäyttäen iloisen "hyvän päivän", joskus pysähtyenkin kädestä pitäen tervehtiäkseen ja esitelläkseen sulhasensa, jolle silloin — samalla kuin kukoistavalle morsiamellekin — auliisti suitsutettiin maireinta kehumista ja monia onnentoivotuksia. Ja kun nuoret jatkoivat matkaansa, kääntyivät vanhukset miltei säännöllisesti katsomaan heidän jälkeensä aivan kuin tuossa nauravan iloisessa morsiamessa ja aina ystävällisessä herrassa olisivat nähneet kauniin kangastuksen jostain, joka nosti kuin keväisiä nesteitä vanhuuden roudan jähmetyttämään rintaan.