Eira vilkaisi uudelleen lehteen ja luki siitä ääneen asian. Anna-Stiina pudisti päätään asialle, mutta näytti rauhalliselta. Hän ei ensinkään tuntenut asianomaista. Sonja ja Martti katsoivat vaieten toisiinsa.
— Siinä meni ehkä koko omaisuuteni, sanoi Sonja viimein matalasti. Martti tarttui pöydän alitse hänen käteensä ja puristi sitä. — Meillä on rikkautta, jota ei kukaan voi riistää meiltä. — Hänen koko sisimpänsä nousi katseeseen, ja Sonja painui painumistaan yhä lähemmä Marttia. Suuri onnen hurmio valtasi hänet. Hän ei ajatellut mahdollisesti menetettyä omaisuuttaan, ei sitä, mitä kaikkea tästä jokapäiväisessä elämässä saattoi koitua hänelle, mukavuuteen tottuneelle. Hän näki ainoastaan tuon Martin katseen. Ja se oli hänelle parempi pantti kuin kaiken maailman kihlasormukset, luotettavampi kuin tuhannet, alttarin ääressä annetut lupaukset. "Maa ja taivas kadotkohon, kun vain luonas olla saan!" — Hän muisti kuulleensa jotain sen tapaista joskus laulettavan ja se vastasi kohdalleen sitä, mitä hän tällä hetkellä sisimmässään tunsi.
Anna-Stiina rupesi puhumaan asian käytännöllisestä puolesta. Hän ei sanonut ajatuksiaan suoraan, mutta hän tunsi jotain vahingoniloon vivahtavaa muistaessaan, että hän oli toivonut Sonjan omaisuuden joutuvan vanhan, luotettavan nimismiehen, huostaan, jotavastoin Sonja itse oli tahtonut noudattaa rouva Alfeltin ehdotusta.
— Onpa tämä päivä, kun tekee rikkaan morsiamen äkkiä köyhäksi, yritteli Martti leikkiälaskevasti.
Sonja hymyili. — Huomispäivä tekee minut joka tapauksessa maailman rikkaimmaksi ihmiseksi, sanoi hän hiljaa.
Ja rikkauttaan hän säteilikin seuraavana aamuna, kun hän aamukellojen soidessa nousi rattaille Martin rinnalla.
Kohta morsiusparin jäljessä ajoivat Eira ja Anna-Stiina, heidän jäljessään puoti-neidit sekä palveluskunta. Ja siihen saattue loppuikin.
Sonja lehahti kirkkoon astuessaan punaiseksi iloisesta hämmästyksestä. Martin mielenliikutuksen kalventamat kasvot kävivät entistäänkin kalpeammiksi. Kirkko oli kaunistettu sekä koivuilla että kuusilla. Alttaria kiersi kyläläisten sitoma seppele, ja lapset olivat ripotelleet vihreitä lehtiä pääkäytävälle.
Morsiusparin asetuttua penkkiin valitsivat Eira ja Anna Stiina itselleen paikan heidän takanaan. Ja Anna-Stiina teki tapansa mukaan huomioitaan. Hän näki Sonjankin päivän merkityksestä huolimatta silmäilevän sekä taholle että toiselle nähden ja kuullen kaikkea mitä tapahtui. Martti sitävastoin näytti unohtaneen koko ympäristönsä. Hän oli silmäänpistävän kalpea ja etenkin hänen korkea otsansa hohti aivan aavemaista valkeutta, syvän katseen tähtäytyessä etäisyyteen kuin tunkeutuakseen tulevaisuuden tuntemattomaan maailmaan. Hän istui niin hievahtamattoman hiljaa kuin olisi hänen henkensä vaeltanut kaukana siitä kuoresta, jota ihmiset nimittivät Martti Jänteeksi ja joka nyt sulhasmiehenä istui kirkonpenkissä. Ehkä hän etsikin rajan toiselta puolelta sitä, jonka hengen läheisyyttä hän varmaan sisimmässään tunsi. Tai kenties hän vain hetken velvoituksen tunnossa rukouksessa etsi Jumalan kasvoja?
Anna-Stiina arvaili itsekseen jotain tämän suuntaista. Sitten hänen katseensa kääntyi Eiraan. Ja hän hätkähti yhtäläisyyttä, jota hän ei ennen ollut huomannut. Piirteissä se ei nytkään esiintynyt, mutta ilmeessä. Siinä oli kuitenkin jonkinlaista eroakin, sillä Martin kasvoilla näkyi sisäisen liikutuksen pinnalle nostamia väreitä, jotka nousten ja laskien, tullen ja mennen todistivat väreilevien tunteiden voimasta; Eiran kasvot sitävastoin kuvastivat kokonaan vaihteluntuntematonta syvää, sisäistä rauhaa, joka hetkittäin lähenteli puutuneisuutta.