Jumalanpalveluksen loputtua alkoivat urut uudelleen soida. Joukko kylän nuoria kajahutti lehteriltä juhlavirren ja sen kaikuessa astuivat Sonja ja Martti alttarin eteen. Kirkkokansa asettui puoliympyrään heidän taakseen ja toimitus alkoi.
Kiitosvirsi kajahti lehteriltä morsiusparin astuessa kirkosta rattaille. Sitten ajettiin Sonjan lapsuudenkotia kohden, jossa perilletulon jälkeen heti asetuttiin pöytään. Puheltiin hilpeän iloisesti, joskin enimmäkseen pienistä, ulkonaisista asioista. Martti vakuutti, että hän olisi uskonut potevansa pahimmanasteista mielenhäiriötä, jos joku pari kuukautta takaperin olisi hänelle ennustanut, että se hieno suurmaailman neitonen, johon hän juuri oli tutustunut, kesän puolivälissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, muutamien maalaisten seurassa ja vieläpä hänen omana morsiamenaan söisi hääateriansa. Ja Eira huomautti, että tämä Martin ensimmäinen ateria aviomiehenä oli hyvin sopusoinnussa hänen yksinkertaisuusperiaatteidensa kanssa. Toivotettiin hyvää jatkoa ja juotiin iloiset maljat kotoista juhlajuomaa maistellen.
— Hyvästä jatkosta Sonja huolehtii, sen tiedän, vahvisti Martti iloisesti. Ja taas nousivat lasit jatkosta huolehtivan emännän kunniaksi.
Kun oltiin syömässä hyötymansikoilla ja kermavaahdolla kaunistettua kakkua, syntyi pitkä äänettömyys. Martti sen viimein katkaisi huomauttamalla, että häissä oli tapa pitää puheita. Ja kun eivät muut sitä tehneet, kuului velvollisuus lähinnä sulhaselle, semminkin kun hän jossain määrin oli isäntänäkin näissä häissä. Mutta hän ei ollut tottunut puhumaan. Hän oli mies, joka ei ollut "ollut mukana", kuten sanotaan. Ainoa hänen miehisistä ystävistään ei myöskään ollut suvainnut viettää häitä ennen häntä, vaikka ikä hänet siihen olisi oikeuttanut. Ei siis mikään kuultu puhekaan saattanut käydä sulhaspuheen mallista. Jossain puhumisentaidon oppaassa kuitenkin annettiin se hyvä neuvo, että piti puhua siitä mikä "innosti omaa mieltä", t.s. kai siitä mistä sydän oli täynnä. Mutta ei tuostakaan sanasta ollut paljon apua tällaisessa tilaisuudessa, sillä juuri sille, mikä liikkui syvimpänä sisimmässä, oli kaikkein vaikeinta löytää sanoja. Muutenkin. Ja tällaisessa tilaisuudessa etenkin. Sulhasen puheet morsiamelle eivät kaivanneet todistajien läsnäoloa. Sille naiselle, jolle sulhasen "sydän käski puhumaan", hän siis ei voinut puhua. Ja voisi ehkä tuntua oudon laajasydämiseltä, jos hän ottaisi puhuakseen naisille yleensä, kuten juhlissa tehtiin.
Martti ei huomannut, että hänen viime sanansa nostivat hienon punan Sonjan poskille. Anna-Stiina istui Sonjan toisella puolella silmäänsä rävähyttämättä ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Hän näytti kuulevan ainoastaan hänelle nimenomaan sanotun ja näkevän vain sen mikä sattui aivan silmien alle. Mutta mitään ei sittenkään jäänyt häneltä huomaamatta. Sonjan poskille noussut punakin pisti hänen silmäänsä.
— Ja kuitenkin, — jatkoi Martti — tahtoisin tällä hetkellä puhua juuri naisille yleensä, t.s. naissuvulle ja erittäin niille naisille, joiden kanssa elämäni on joutunut erikoisen läheiseen kosketukseen. Jos kellään on syytä kiitollisuuteen naisia kohtaan, niin on minulla. Sillä paras ja arvokkain, jota elämässäni olen osakseni saanut, sen on Jumala minulle useimmiten antanut naisen käden kautta. Ensi sijassa ajattelen häntä, jonka hengen läheisyyttä selvästi tänään olen tuntenut, häntä, jolle elämäni ensi kiitos-sanan sopersin ja jota koskekoon ensi kiitokseni hetkenä, jolloin olen oman kodin perustuksia laskemassa.
— Ajattelen toistakin äitiä, häntä, jonka viime rukous varmaan koski hänen orvoksi syntynyttä pienokaistaan. Kukaan ei kuullut hänen viime sanojaan. Mutta me tiedämme, minkälainen äidin mieli on, ja me tiedämme myöskin, että hänen oma osansa oli kova ja katkera. Jos rakkautemme voisi saavuttaa hänet, tahtoisimme hellivinä lapsina lääkitä hänen haavojaan. Pehmeä on rakastavan tyttären käsi. Minä miehenä en voisi antaa sitä mitä tytär, mutta juuri miehenä tahtoisin olla ehjentämässä edes jotain siitä, mitä oma sukupuoleni on polkenut jalkainsa alle ja särkenyt. En saa sitä koskaan tehdä siinä muodossa kuin olisin suonut, mutta ehkäpä — välillisesti.
— Ja, ajattelen vielä teitäkin, täällä saapuvilla olevat rakkaat, sinua; täti, joka kodittomalle soit kodin ja sälytit äidinvelvollisuudet hartioillesi, vaikka sisimmässäsi tunsit olevasi kutsuttu toimimaan toisilla aloilla ja sinua, Eira, joka tyttären hellyydellä aina rikastutit äidin elämää, sisarellisella hyvyydellä omaani ja kuten toivon sellaisena vastaisuudessa olet rikastuttava molempien meidän elämäämme. Jokaiselle teistä olen suuremmassa velassa kuin sanoin voin lausua.
— Sanoin, että paras mitä osakseni on tullut aina, on ollut naisen käden antamaa. Te tiedätte, miten paljon olen saanut ja miten rikas nyt olen. Ihmekö siis, jos ihannoin naissukua. Harras rukoukseni onkin tänä juhlapäivänäni — sanon sen suoraan — että oppisin rakastamaan niinkuin nainen rakastaa, auttavasti, antautuvasti ja itseäänunohtavasti. Rukoilen tätä siksi, että nämä lahjat yleensä ovat ihmissielun kaunistus ja Jumalan silmissä suuriarvoiset, rukoilen sitä myöskin voidakseni tehdä onnelliseksi sen naisen, jolle tänään en ole pitänyt mitään puhetta, mutta joka on sekä näiden sanojeni että koko elämäni sisältö ja rikkaus.
— Hyvä mies on vaimonsa väärtti, sanoi Anna-Stiina topakasti, melkein vihaisesti, kulauttaen kotitekoista kaljaa lasiinsa. Sonja nojasi kyyneleitään kuivaten Martin käsivarteen. Tädin sanat kuullessaan hän kohotti päätään. — Aina sinä vedät vastahankaa — vieläpä hääpäivänämme ja Martin puheeseen. — Se sanottiin hymysuin. Mutta Anna-Stiina oli sanoissa tuntevinaan terävän kärjen.