Heti aterian päätyttyä pukeutui Sonja matkapukuun, yhteiset kahvit juotiin ja sitten he läksivät.
Samassa kun rattaat pyörähtivät pihasta, kääntyi Anna-Stiina rutosti Eiraan. — Mennään sisään, hän sanoi lyhyeen, ja Eira oli näkevinään omituisen suonenvedontapaisen värähdyksen hänen jäyhillä kasvoillaan.
Vierashuone, johon he yhdessä astuivat, tuntui omituisen autiolta, samoin koko talo. Se oli täynnä tyhjyyden hiljaisuutta. Nuoret puoti-neidit olivat auttaneet palvelustyttöjä yksissä neuvoin kiireisesti korjaten pois kaikki juhla-aterian jäljet ja sitten lähteneet kukin taholleen nauttimaan vapaudestaan. Eira ja Anna-Stiina olivat siitä syystä ainoat talossa jäljellä olevat. He asettuivat vastapäätä toisiaan, toinen sohvan nurkkaan, toinen suureen vanhanaikuiseen keinutuoliin. Silloin tällöin he sanoivat sanan toisilleen, enimmäkseen he vaikenivat.
— Nyt he ovat asemalla.
— Ja sitten kestää junamatkaa kello 8, jatkoi Eira.
— Mahtaakohan junalta olla pitkältä laivasillalle, tiedusteli hetken kuluttua Anna-Stiina.
— Hehän aikoivat olla yötä välillä, muistutti Eira.
Vähän myöhemmällä Anna-Stiina nousi sulkemaan ikkunan. Ilta oli kääntynyt viileäksi. — Mahtaakohan heillä olla tarpeeksi lämmintä matkassaan, Martti on sellainen heikko mies.
— Hän oli heikko pienestä pitäen. Mutta äiti hoiti häntä kuin silmäteräänsä, jatkoi Eira.
— Kunhan vain Sonja osaisi, tuli raskaasti Anna-Stiinan puolelta.