Eira tuli ajatelleeksi sitä, että he molemmat enin ajattelivat Marttia. Hän muisti Martin puhetta Sonjan äidistä. Jos tämä äiti saattoi seurata rajan täänpuoleisia tapahtumia, tuntuikohan hänestä raskaalta, että hänen lapsensa oli niin yksin häämatkallaan — ilman ainoankaan rakastavan sydämen saattoa.
Eiralle tuli siitä kuin suuri sisäinen hätä. Hän koetti ajatella Sonjaa ja rukoilla tämän puolesta. Mutta hetken kuluttua hän huomasi istuvansa käsi sydämelle painuneena ja koko sisin suurena hätäisenä huutona Martin onnen puolesta.
Ei keskeyttänyt enää toinen enemmän kuin toinenkaan äänettömyyttä. Kukin ymmärsi toisen mielentilan omasta sisimmästään. Molemmat kulkivat itsensä unohtaneiden pyhässä uhrilehdossa. Molemmat painuivat alttarin ääreen sydämessään rukous: ota minut ja onneni, — jos uhria vaaditaan — mutta anna hänelle ehjä onnen osa!
Huoneessa vallitsi pimenevän kesäillan hiljaisuus. Huoneissa olijoiden sisimmässä uhrimielen syvä, rikkumaton rauha.
Rouva Alfelt loikoili hienossa iltapäiväpuvussa vierashuoneensa leposohvalla. Hänen kädessään oli romaani, jonka lehtiä hän hajamielisenä käänteli ja vieressä pienellä, sirolla, 8-kulmaisella koristepöydällä oli konvehtipussi, josta hän tuontuostakin pisti palasen suuhunsa. Hän oli äsken sivuuttanut romaanin jännittävimmän kohdan, joten se ei enää kyennyt kiinnittämään hänen mieltään. Sen sijaan teki sitä tuntuvalla tavalla odotuksen jännitys. Sonja ja Martti olivat tulossa maalta asuakseen jonkun aikaa hänen luonaan samalla kun he järjestelivät uutta kotiaan. Suuri muutos Sonjan taloudellisessa asemassa oli vaikuttanut perin tuskallisesti rouva Alfeltiin, hän kun oli uskonut varat juuri sille etäiselle sukulaiselleen, joka nyt oli pettänyt hänen luottamuksensa. Tämäkin jännitti nyt odottavan mieltä. Ja muuten itse odotetutkin. Sonjasta ei ollut vaikea arvata minkälainen hän oli. Täti tunsi hänet. Mutta Martti? Hän oli ennen naimisiinmenoaan käynyt talossa ainoastaan kerran, nimittäin ennen rouva Alfeltin Norjaan lähtöä. Rouva Alfelt ei yleensä suvainnut ihmisiä, jotka tulivat sopimattomaan aikaan hänen luokseen. Martti tuli pahimpaan pakkauskiireeseen. Mutta hänet kutsuttiin kaikesta huolimatta saliin, sillä rouva Alfelt tahtoi edes nähdä, minkälainen se mies oli, joka oli kyennyt kuin loihtimaan esiin uuden ihmisen Sonjassa. Ja yhdessäolo venyi pakkauksista huolimatta pitkäksi. Sillä Martti huvitti rouva Alfeltia. Hän teki häneen saman vaikutuksen kuin suuret, kömpelöt koiranpennut, joilta heidän kokonsa puolesta odottaa vanhankoiran eleitä ja joiden tottumattomat, lapsekkaat liikkeet siitä syystä ovat niin ihastuttavan hauskat. Tuota arkaa tottumattomuutta huomasi Martin koko ulkonaisessa olemuksessa, liikkeissä, sanontatavassa ja kaikessa. Se tietysti johtui ujosta epävarmuudesta hänen ensi kertaa joutuessaan tekemisiin Sonjalle äidinasemassa olleen sukulaisen kanssa. Mutta oli siinä muutakin. Hänen tummansiniset, syväkatseiset silmänsä olivat kaikkea muuta kuin älyttömän näköiset ja hänen hillitystä olemuksestaan tunsi, ettei hän yleensä milloin vain ollut valmis paljastamaan sisintään kanssaihmisilleen. Ja sittenkin hän niin naiivin avomielisesti toi ilmi sisimpiä tunteitaan. Rouva Alfelt kyllä itse sen aiheutti kysymyksillään. Mutta häntä huvitti huomata, ettei Martissa ollut maailmanmiestä kylliksi ylimalkaisilla sanontatavoilla kiertämään hänen sisintään utelevia kysymyksiä. Hän kertoi, miten tuskallisen voimakkaan vaikutuksen Sonja heti ensi hetkinä oli tehnyt häneen, kuinka hän taisteli tunnettaan vastaan vakuutettuna siitä, etteivät he luonteiltaan eikä liioin maailmankatsomukseltaan sopineet toisilleen, mutta että taistelu kävi sekä ylivoimaiseksi että turhaksi, kun hän huomasi, että he todella kumpikin ylinnä etsivät näkymättömän maailman aarteita. Se vain vielä peloitti, miten Sonja, rikas nuori tyttö voisi tyytyä sellaiseen yksinkertaiseen elämäntapaan, johon hänen maailmankatsomuksensa häntä velvoitti.
Niin, niin, nyt he ainakin olivat päässeet rikkauden haitoista. Rouva Alfelt oli toivonut, että ainakin Sonjan rahat olisivat säästyneet — ja hänen omansa tietysti ensi sijassa. Mutta siltä näytti kuin Sonjan olisivat menneet. Sen verran kunniantuntoa oli miehellä toki ollut, että hän jo varemmin oli toimittanut rouva Alfeltin rahat korjuuseen. Ja vaikuttivathan siihen myöskin hänen omat toimenpiteensä, joihin hän ryhtyi ennen Norjaan lähtöään sen häivyttävän tiedon johdosta, jonka hän aikaisemmin oli saanut.
Rouva Alfelt painoi hermostuneena nenäliinan silmilleen ja itkaisi mielensä kevennykseksi tilkan. Jollei se Martti olisi ollut sellainen mies kuin oli, olisi hän voinut nostaa tästä aika rymäkän. Että toinen huolehtii omistaan eikä hänelle uskotun turvattoman tyttölapsen varoista. Mutta huolehtiminen tuskin enää silloin olisi auttanut. Sonjan rahojen suhteen se arvatenkin olisi ollut myöhäistä. Ne olivat joutuneet likoon jo aikaisemmin.
Hevonen kuului samassa pysähtyvän portaiden eteen ja sisäkkö kiiruhti vastaan.
Rouva Alfelt nousi, korjasi peilin edessä tukkalaitettaan ja kiiruhti keinuvin askelin, huulet hymyssä ja käsivarret ojennettuina etehiseen.
Istuttiin illallispöydässä, kun raha-asiat tulivat puheeksi. Rouva Alfelt oli jo siihen mennessä ennättänyt tehdä huomioita. Sonja oli, kuten hän edeltäkäsin oli ajatellutkin, omistusonnestaan ja valtansa tietoisuudesta säteilevä nuori rouva. Ulkonaisen ihmisensä puolesta hän oli tavallistakin miellyttävämpi yksinkertaisessa, tummassa matkapuvussaan. Ja Martin ihastus ilmenikin peittelemättömänä. Hänen katseensa koetti Sonjan katseesta huomata tämän pienimmänkin toivomuksen ja hänen kätensä tavoitteli yhtenään Sonjan kättä.