Koko päivä oli Maijan mielestä kuin unennäköä. Äidin teki mieli kysyä, miten hänen oli olla siellä palveluspaikassaan, mutta vaikealta tuntui puhuttaminen, kun jo arvasi, ettei se hyvää ollut. Hän ei tahtonut vaatia lasta sanomaan pahaa isäntäväestään, siksi hän vaikeni. Kerran vain hän kysäisi että "no, mitenkä sinä olet toimeentullut?"
"Olenhan minä tuota", sanoi Maija, ja siihen se jäi.
Isä arveli tytön kasvaneen ja sanoi laihtuneen myöskin, "mutta niinhän se on, että laihtuvat ne lapset aina kasvaessaan".
Kun Maija oli ollut kartanossa kuusi vuotta, kävi hän rippikoulunsa. Isä oli joka kerta vuoden umpeen kuluttua käynyt tiedustelemassa Maijan jäämistä. Rouva oli silloin sanonut että "eihän sille voi palkkaa maksaa, mutta pitävät he vielä ruuasta, kun kerran auttamaan ovat ruvenneet". Isä kiitti ja sanoi että "onhan se kovin hyvä asia, mutta voisihan sitä muualtakin kysyä, jos herrasväki ei oikein tahdo pitää".
"Ei se Maija muualla menesty", vakuutti rouva, "se on siksi hiljainen ja typerä. Mutta täällä kun sitä nyt vähän on opetettu, niin meneehän se muiden apuna, vaikka ei enää ole paljon lapsen katsomisessa työtä."
Isä pyöritteli lakkia kädessään, kumarsi, kiitteli ja sanoi sitten
Maijalle että "no niin se nyt kävi, että jäät taloon vuodeksi vielä."
Silloin Maija nyökkäsi päätään ja meni takaisin askareilleen.
Kun hänen rippikoulunsa alkoi, kävi isä katsomassa. Sitten ripille laskettaessa tulivat isä, äiti ja Kalle, joka piti äitiä tiukasti hameesta ja katsoa tuijotteli kaikkeen kummaan, jota näki ensi kertaa käydessään kotimökkiä edempänä.
Maija kätteli kaikkia ennen ripille menoaan ja pyysi anteeksi, mitä oli rikkonut. Tämän oli äiti hänelle neuvonut. Mutta muuten ei hänellä ollut paljon käsitystä tämän kaiken merkityksestä. Rippikoulussa hän oli ollut heikoimpia oppilaita, eikä hän kaiketi muuten olisi läpi päässytkään, mutta herrasväki sanoi puhuneensa hänen puolestaan pappilassa. Opetusaika ei ollut Maijalle ollut juuri miksikään hyödyksi. Sen sanoivat kaikki, ja sen hän itsekin tunsi. Mitä sitten odottamaan rupeaisi, paras päästää, arveli pappi, ja Maija oli tyytyväinen että vaan pääsi. Katkismuskappaleet, selitykset ja raamatun lauseet, kaikki olivat hänen päässään yhtenä ainoana sekasotkuna. Vähän tukalalta tuntui hänestä olla näistä asioista niin ymmärtämätön, mutta minkä sille nyt teki. Ehkä olisi hänkin päässyt paremmin käsittämään, jos joku olisi oikein lapsellisesti selittänyt. Mutta eihän oppineet puhu niin yksinkertaisesti. Kukapa sitä olisi voinut vaatia. —
Maija tyytyi siihen, että ymmärsi, minkä äiti hänelle sanoi, kun tämä pyyhkien kyyneleitään huivin nurkkaan siveli tyttärensä tukkaa.