Rouvalla oli oma oivallinen rankaisutapansa. Sen oli hänen käytännöllinen älynsä hänelle opettanut, ja se kasvatus ja katsantokanta, johon hän pienenä oli tottunut, oli täydessä sopusoinnussa hänen menettelynsä kanssa. Pitäjän nuoremmat rouvat pitivät kyllä tätä menettelyä ankarana, mutta Maijan emäntä ihmetteli heidän hemmoittelevaa, uudenaikaista katsantokantaansa. Mikä olikaan sen sopivampaa kuin että rikos sovitettiin pienellä paastolla. Olivathan ihmiset aikoinaan ajatelleet lepyttävänsä yksin Jumalankin mielen käyttämällä niukemmasti hänen ajallisia antimiaan. Eikö siis ollut oikeus ja kohtuus, että palvelija, joka oli isäntäväkeään loukannut, osoitti katumustaan vähän säästämällä heidän maallista hyväänsä. Se oli menettelytapa, joka tyydytti sekä käytännölliseltä että aatteelliselta kannalta. Siksi noudatti rouva sitä ahkeraan.
Tämän oivan kasvatustavan alaiseksi joutui Maijakin kohta taloon tultuaan. Ja hän ymmärsi sen olevan hyvyyttä, ettei häntä sen kovemmin rangaistu.
Kun Maija oli kesän ollut herraskartanossa, pyrki hän syksyllä kotona käymään. Hän ajatteli että jos Mikon pyhäksi olisi päässyt, olihan se niin suuri juhla. Mutta rouvalla oli silloin juuri päänsärky. Hän huokasi ja sanoi että "köyhä lapsi, joka armosta on otettu palvelukseen, ei niin paljon saa ajatella omia mielitekojaan".
Sen jälkeen Maija ei enää kotiin pyrkinyt. Mutta hän taisi sitä kuitenkin ajatella, tuota kotiin pääsöpäivää, sillä hän jatkoi säästöjensä keräämistä.
Paljon hänellä ei tosin ollut säästettävää, mutta joskus putosi murunen muille katetusta onnenpöydästä hänenkin osaksensa. Kun pojat sattuivat hyvälle päälle, heittivät he hänelle sokeripalasen tai piparkakun palkaksi hyvin toimitetusta asiasta. Olipa hän kerran eräänä juhlapäivänä kahviakin saanut ja vielä toisen kerran, kun vieraille porttia avasi, kauniin, kiiltävän viisikolmattapennisen. Kaikki nämä säästöt oli hän koonnut ainoan nenäliinansa nurkkaan, ja sitä säilytti hän muun omaisuutensa kanssa nyytissä ullakolla suuren koivupölkyn takana.
Kun Maijasta odotusaika ja koti-ikävä kovin kasvoivat, kävi hän säästöjään katsomassa ja laskemassa. Siinä oli sokeripalasia seitsemän, yksi kullekin isommalle, Kallelle kaksi. (Se oli sovitusuhri sekin siitä kylmäkiskoisuudesta, jota Maija oli tuntenut Kallen syntyessä.) Sitten oli siellä kaksi korpunpuoliskoa, kolme hienompaa leivosta ja muutama kuivunut vehnäviipale. Ne hän panisi kahtia kaikille, tasaisi niin että niistä jokaiselle riittäisi. Rahan hän antaisi äidille, sen hän oli heti päättänyt.
Hän säästi, laski ja arveli, miten paljon ennättäisi korkoa kasvaa, ennenkuin hän kotiin pääsisi.
Kun joulunpyhät olivat ohi, laski rouva Maijan loppiaiseksi kotiin. Oli pureva pakkanen, "yli kolmekymmentä astetta", sanoivat muut. Mutta mitä se oikein merkitsi, sitä ei Maija ymmärtänyt. Hän sai kyökkipiialta lainata ison huivin. Sen kääräisi hän ympärilleen rouvan antaman vanhan nutun päälle ja sitten hän läksi matkaan.
"Herra siunatkoon!" huudahti äiti, kun Maija astui tuvan ovesta sisään.
Pikku Kalle, joka leikki lattialla, ei enää tulijata tuntenut, vaan parahti itkemään. Maijan tuli vedet silmiin. Hän ei ymmärtänyt oikein miksi. Ujostellen astui hän muutaman askeleen eteenpäin, kätteli sitten ensin äitiä, sitten isää ja rupesi viimein tekemään tuttavuutta siskojen kanssa. Vanhemmat heistä tunsivat hänet heti. Se vaikutti Kalleenkin, ja pian sokuripalaset sulivat hänen suuhunsa kuin lumi lämpöiseen veteen.