"Pidä sinä vaan Jumala silmäisi edessä ja ole niinkuin hän neuvoo.
Sitten minä en sinusta surua saa."
Ja Maija ajatteli, että hän tahtoo olla, niinkuin äiti häntä on neuvonut. Ei suinkaan Jumalakaan sen enempää vaadi, koska kerran on niin vähän ymmärrystä antanut.
Isä kävi kysymässä herrasväeltä että "eikö sille tytölle nyt sopisi palkkaa maksaa, kun se jo on rippikoulunsa käynyt", mutta rouva sanoi, että "ei saa köyhät ihmiset olla niin vaativia. Tuskin on näinä vuosina ruokansa ja vaatteensa edestä työtä tehnyt, ja nyt sille jo pitäisi palkkaa maksaa."
Isä sanoi siihen, että "no olkoon sitten vielä vuoden entisellään, tuli vaan kysytyksi, kun se köyhälle olisi niin tarpeen."
Seuraavan vuoden kuluessa tapahtui suuria muutoksia. Herrasväelle tuli muuttotuumat, ja kesän aikana tekivät he lähtöä ihan toisille seuduille. Maija ei näistä tuumista saanut tietoa, ennenkuin viime tingassa. Silloin hänelle tuli hätä siitä, mitä päättää ja tehdä: lähteäkö mukaan, vai erotako palveluspaikastaan. Kotiin hän ei voinut mennä kuudentoista vanha tyttö vanhempien elätettäväksi, mutta mistäpä toisen paikankaan saisi näin äkkiä.
Rouva sanoi isälle, että "kyllä he mielellään tästä puoleen Maijalle palkkaa maksavat, jos vaan mukaan tulee. Kovin olisikin kiittämätön, jos jättäisi isäntäväkensä nyt juuri, kun heidän piti vieraisiin oloihin asettua, saisi jo pelkästä kiitollisuudesta mukaan tulla. Mutta paras oli se muuten hänelle itselleenkin, vakuutti rouva, sillä mitenkäpä hän niin yksinkertaisella ymmärryksellä tulisi toimeen vieraissa."
Tätä kaikkea puhui rouva isälle, ja senjälkeen meni Maija kotimökilleen hyvästille. Hän heitti hyvästiä niinkuin se, joka tietää viime kerran kättelevänsä omiaan, viime kerran näkevänsä kotipuolen, sen tutut ja rakkaat paikat. Mutta paljon ei siinä puhuttu. Hiljaiset olivat hyvästit, ilman hyväilyjä, ilman itkua. Vasta kartanoon takaisin lähtiessään, kun Maija tien mutkassa kääntyi viimeistä kertaa kotia päin katsomaan, pyyhkäisi hän pari kyynelkarpaloa pois silmäkulmasta. Se tunteen ilmaus tukittiin heti lähteessään, eikä siitä kukaan enää tietoa saanut.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hoippui jo Maija korkean tavarakuorman päällä maantien pölyssä ja rattaiden rämistessä, matkalla uutta kotiaan kohden.
Täällä se vasta oikein alkoikin Maijan maailman matka, se matka, joka oli työläs ja kuluttavainen ja jolla hän ennen aikaa vanhaksi kääntyi.
Seutu oli Maijalle outo, sen tavat tuntemattomat ja ihmiset samoin. Muut tutustuivat pian uusiin oloihin, mutta Maija ei niihin helposti perehtynyt. Hyvän päivän hän sanoi kaikille kyökkiin tuleville. Mutta siinä olikin hänen ainoa asiansa vieraille. Hän ei oloja eikä ihmisiä sielläpäin koskaan oppinut oikein tuntemaan.