Hänet sitävastoin kaikki pian tunsivat. He pitivät häntä taloon erottamattomasti kuuluvana ja puhuivat ihmetellen hänen suuresta uskollisuudestaan. Mutta mitä virkaa hänellä oikeastaan oli, siitä eivät olleet selvillä. Yksi sanoi yhtä, toinen toista, ja loppupäätös oli, että hänen oli kaikesta huolehtiminen. Kaikkia piti hänen palvella ja samalla kaikkea valvoa.
Rehellisyys ja uskollisuus oli Maijan suurimpia ansioita. Niiden tähden tahtoi rouva häntä talossa pidättää, vaikka oli tehtäviä, joita ei Maija koskaan oppinut rouvalle mieliksi suorittamaan. Suurin vaikeus oli toisten palvelijain valvomisen suhteen. Siinä ei Maija koskaan ollut tarpeeksi valpas. Hän saattoi tosin valvoa tavallaan hänkin, mutta toisten palvelijain pikku petoksista hän ei koskaan oppinut tiliä tekemään. Rouva arveli sen johtuvan hänen yksinkertaisuudestaan, mutta Maija kiitti tätä typeryyttään, joka vapautti hänet hänen raskaimmasta tehtävästään.
Vuodet kuluivat. Pikku Siiri, jota Maija ennen muinoin oli hoitanut, oli jo talosta poissa ja oman kodin omistajana. Pojat samoin olivat naimisissa. Miniä ja lapsen lapsia tuli taloon. Vanha herra kuoli ja rouva vanhentui. Valta siirtyi uudelle omistajalle. Mutta Maija pysyi yhä paikallaan. Hän passaili, valvoi ja huolehti kaikesta, kuten ennen. Hän oli uudelle isäntäväelleen yhtä uskollinen kuin oli edellisille, heidän lapsilleen yhtä nöyrä, kuin oli ennen ollut heille itselleen. Mutta työ uurti syvät jäljet koko hänen olentoonsa.
Jo ennen kuin hän kääntyi viidennellekymmenelle, ruvettiin häntä "vanhaksi" sanomaan. Sen nimen sai hän pitää, ja olihan se sopiva hänelle, hän kun jo aikoja sitten oli unohtanut olleensa nuori. Ruma ja vanha oli hän mielestään aina ollut, ainakin sitten, kun kodin jätti. Ja ne vanhat vaatteet, joita hän aina käytti, lisäsivät hänelle vanhan näköä.
Hänellä oli tavallisesti ohut tummansininen pumpulihame päällään. Sitä käytti hän vuosien kuluessa kesät, talvet, ja sen kanssa milloin pumpulista, milloin villaista vanhaa nuttua, joka näytti yhtä kuluneelta kuin hän itse. Hänen palkkansa oli pieni, ja kun siitä vielä joskus tuli kotipuoleenkin lähetettyä, ei jäänyt paljon vaatteisiin. Mutta eihän Maija tarvinnutkaan paljon. Kukapa hänen vaatteitaan katsoi, ja kylmää oli hän kyllä tottunut kärsimään.
Mutta kerran sai hän sitä kuitenkin liikaa. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä silloin, ja talossa tehtiin syysteurastusta. Maijan piti olla mukana alusta loppuun asti, pesemässä, huuhtomassa, leikkelemässä ja suolaamassa. Hän seisoi ohuessa pumpulihameessaan aitassa, ja tuulen henki värisytti hänen vanhaa vartaloaan. Kun hän illalla paneutui tuvannurkkaan levolle, olivat hänen kätensä ja jalkansa kylmät kuin jääkalikat. Hampaat kalisivat suussa ja päätä poltti.
Siltä sijalta ei Maija enää noussut. Parisen päivää hän sairasti kovaa kuumetta, ja herrasväki haetti papin hänen selvänä ollessaan. Maija nousi istumaan ja katsoi ihmeissään, kun pastori odottamatta astui huoneeseen. Mutta kun hän ymmärsi tarkoituksen, laskeutui hän takaisin vuoteelle nöyränä kuuntelemaan papin puhetta.
Se oli todella kaunista ja juhlallista. Maija muisti lukeneensa sanat "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen", ja hänestä kuului pastorin puhe yhtä korealta. — Mutta ymmärryksen alkuun hän ei siitä päässyt enemmän kuin ennenkään. Pastori puhui sitten siitä, että olikohan Maija muistanut Jumalaa kiittää, kun oli niin hyvään paikkaan päässyt, köyhänä ja turvattomana tullut korjatuksi armeliaiden ihmisten huomaan. Maija ei muistanut kiittäneensä, ja pastori sanoi, miten pahasti se oli. Mutta kyllähän Jumala senkin anteeksi antaa, jos vaan näkee katuvaista mieltä.
Maija myönsi, ettei hän koskaan ole ollut niin kuin olisi pitänyt, paha ja kelvoton palvelija oli ollut. Kyllä hän sen tiesi. Ja pastori puhui hänelle, nuhteli, neuvoi ja varoitti. Sitten hän poistui.
Sen jälkeen oli Maija taas kovassa kuumeessa ja houraili yhtä mittaa.