"Ainoa on, vanhempien ilo ja ylpeys. Hän matkusti viime kesänä ulkomaille ja on siellä ollessaan julkaissut esikoisteoksensa. Siitä oli eilispäivän lehdissä erittäin kiittävä arvostelu."
"Ja vasta kahdenkymmenenkolmen vanhako?"
"Niin on. Ellen erehdy, tuli tuo kirja nyt juuri vanhemmille."
"Kylläpä onkin sitten iloa", sanoi harjoittelija. Ja hänkin hymähti.
Vanha paroni istuutui rekeen. Renki peitti hänet nahkasiin, asettui sitten paikoilleen ja tarttui ohjaksiin. Iloisella hypähdyksellä läksi hevonen matkaan. Se oli tummanruskea, täplikäs, nuori juoksija. Sen tuuhea, vaaleahko harja hulmuili tuulessa.
"Tulipa tässä paraiksi rekikelikin", ajatteli paroni nojautuen mukavasti muhkeaa karhuntaljaa vastaan.
"Saan pojalle kirjoittaa, että koettelin ensi rekikeliä hakiessani hänen kirjaansa."
Hän pisti käden poveensa ja tunnusteli, oliko siellä kaikki tallella. Kaikki oli. Kelpasi niitä kotiin viedä. Mitähän hänen vaimonsa niistä sanoisi? Sinne oli jäänyt kahvipöydän ääreen istumaan, kun paroni läksi. Tienneekö nyt olla valmiina vastaanottamassa?
Totta toisen kerran, tuossahan kartanon pääty jo häämötti. Hevonen rupesi rannasta nousemaan mäkeä kotipihaan. Miten olikaan matka niin pian kulunut! Ihanhan ajatukset olivat varastaneet ajankulun huomattavista.
Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Palvelustyttö tuli keittiön puolelta juosten auttamaan. Paroni nousi reestä ja läksi sisään.