"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka samassa tuli pihaan.
"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan."
Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa. Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle päin, eikö vaunuja jo näkyisi.
Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa, ja sitä hän uskollisesti noudatti.
Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa. Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat pystyneet.
Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita.
Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita vastaanottamassa.
Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa!
"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä."
"Vieraat ovat muassa!"