Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan.
"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion. Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi. Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat, eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa."
"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain lukemassa."
"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan olisi vanhempi."
"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa, joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten.
Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi, oli lempeä, surumielinen ja uneksiva.
Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin, ja niin oli lähempi tuttavuus tehty.
Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista.
Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita.
Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon.
Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin.
"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras kävelymatka auringonlaskuun."
Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli Aksel-herra jäänyt paritta.