"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan.
"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun."
"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?"
"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa, joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja ne ovat mielestäni kuin satulinnoja."
"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?"
"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa.
"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti."
"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua."
* * * * *
Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut enimmäkseen olemaan yksin kodissa, — siskot kun kaikki olivat siksi paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa. Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti, avomielisesti, melkein kuin itsekseen.