Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta.
Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä, oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa.
Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään, sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan säästänyt.
Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa.
"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla.
"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä et enää jouda."
He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he nousivat rinnettä ylös.
Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki. Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä. Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan.
"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä lähtevät Brusebäck ja Susebäck."
"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä."