"Onko se sinusta sitten hauskaa?"
"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät metsäpolkua pitkin.
* * * * *
Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta, ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle.
Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä Aksel oli puhunut ja opettanut.
Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin kohta ääneen.
Hertta odotti henkeään pidättäen.
Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt "herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta, sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi.
Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme."
"Kuule, Hertta!"