"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!"
Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen iltapäivän metsässä.
Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa.
Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton?
Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä.
Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa, jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon, mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet, heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa korottaa miten vain mahdollista.
Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen — hän oli jo silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet —, ja neiti oli nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!"
Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi — — —.
Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin kuohuksissa oli hänen mielensä.