Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle, sammaltuneelle kivelle ja itki.
Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä, että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy matkaajan pursi.
Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera, mieltä kalvava suru. —
* * * * *
Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet, mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina kortteeripaikassa käväistiin.
"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan.
"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?"
"Kyllä minäkin."
"Ai, kuulkaapas," — vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä — "minä tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös laulajaisiin."
"Kaikkiko, ovatko todella täällä?"