"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä."
"Kuinka niin?"
"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut rikki ja hevoset kai pilalle."
"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?"
"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi,
Hertta!"
"Minä en tule mukaan."
"Mitä joutavuuksia!"
"En tule!"
"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei täällä ole ruokaa!"
"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi, kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan. — Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli turhaa.