Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli pelännyt.
Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous, joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen sieluunsa.
Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan taisi.
* * * * *
Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka.
"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui liikahtamatta.
"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!"
"En, minä en koskaan enää juo tuommoista."
"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen.
"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa."