* * * * *
Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä odottivat.
Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi.
"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!"
Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin.
Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat.
Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!"
Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui ajatuksiinsa.
Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin katolla, — se näkyi jo kaukaa, — portit olivat avoinna ja Hertta juoksi rattailta suoraan isän syliin.
Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista, voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku Herttansa oli ylioppilas.
"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta hetkeksi oli poistunut.