Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa.
"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä.
"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut.
Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa tuottikin.
Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä. Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle. "Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. — — — Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt, minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut.
Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa yksin elämän juhlahetkinäkin.
Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt, olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan, ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin painumistaan kohden maan mustaa multaa!
Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä, että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen kuuluvat.
* * * * *
Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan kantamaan kortensa hänkin.