Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle. Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate, joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki. Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä.
Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein ja samalla katkerin muisto.
Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä, mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa hän tahtoi.
Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika. Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan, sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus.
Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen levollisuutensa järkytetyksi.
Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen, kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää luontaista hienoutta.
Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä, että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden.
Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä, tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne katsomaan, hakemaan, tervehtimään.
Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut.
Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta, olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen kiiruhti hän pois.