Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti sammua? Jättäisikö hän Akselin, — jos se oli Aksel, — avuttomana ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti?
Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa, sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa?
Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt missään.
Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä?
Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski.
Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa.
Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme."
"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta sanat tuntuivat hätähuudolta.
Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää käytä. — Sen tunnen ainoastaan minä."
"Enkö voisi — — — eikö olisi mahdollista —?"