Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta."
Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo tehtävä.
"Jos voisin", — hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?"
Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle, otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen.
"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!"
Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut mitään. Hänen oli mahdoton puhua.
Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä.
* * * * *
Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa. Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen sisimmässään.
Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä. Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan.