"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."
Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.
Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, jottei aivan kokoon lyyhistyisi.
He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"
"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."
Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.
* * * * *
Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, muodostaen päilyviä valkoharjanteita.
Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.
Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat ylioppilaslakit päässään.