Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. Miten suloista päästä perille!"
"Niinpä todella!"
"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."
"Oletko niin väsynyt, raukka?"
"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."
"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"
"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä,
Hertta, olisi niin itsepäinen."
"Mutta enhän minä sinua pakota."
"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."
He nauroivat kumpikin.