Hän viskasi puuhkan läheiselle tuolille, irroitti päähineensä ja ojentihe sitte suoraksi lempipaikalleen, sinisenharmaalla silkillä päällystetylle leposohvalle. Hän tahtoi miettiä.
"Eugen Konstantinowitsch, Eugen Konstantinowitsch", niin he kaikki kilvan olivat hokeneet. Eikä kenelläkään näyttänyt olevan silmiä eikä korvia muille kuin tuolle Eugen Konstantinowitschille.
Kauniit silmät hänellä oli, syvät tumman siniset! Ja sellainen korkea ajattelijan otsa! Kuuli sen hänen puheestaankin, ettei hän ollut mikään sisällyksetön mies. Mutta juuri siksi harmitti, kun ei tuollainen mies suvainnut ensinkään huomata häntä, Elenaa, jonka sanoille muilla oli tapana taputtaa käsiään.
Hyvästijättäessään oli Elena luonut häneen kaikkein kauneimman katseensa. Mutta sekin oli ollut tuhlattua hyvyyttä. Sen oli hän huomannut kaikesta. Eugen Konstantinowitschin katse oli vain sipaisemalla pyyhkäissyt hänen ohitsensa.
Muuten näkyikin Konstantinowitsch enemmän kiinnittävän huomiota siihen, mistä puhuttiin kuin siihen, mitä hän näki. Sen oli Elena pannut merkille.
Tähän asti olivat Elenan ajatukset liidelleet asiasta toiseen yhtä kepeästi kuin kesäperhoset kukasta kukkaan. Tästä puoleen ne itsepintaisen johdonmukaisesti kohdistuivat yhteen ainoaan ja tarkoin määrättyyn kohtaan: päivälliskutsuihin, joissa Elena tiesi yhtyvänsä Eugen Konstantinowitschiin. Siellä Elena tahtoi päästä selville siitä, eikö Eugen Konstantinowitsch ollut mies niinkuin muutkin, eikö hänellä ollut silmiä nähdäkseen, korvia kuullakseen.
Elena huolehti kutsuihin aijotun puvun jokaisesta yksityisseikasta kuin rynnäkköön johtava päällikkö joukkonsa järjestyksestä.
Kampaajatar vakuutti, että tukanlaittotapa, jota hän nyt oli käyttänyt, oli "taivaallisen" kaunista ja Sergius pysähtyi hymähtäen kynnykselle nähdessään vaimonsa.
Elena läksi kutsuihin voitonvarmana, joskin jännitettynä. Hän palasi vaiteliaana ja ajattelevana. Hän oli ensi kertaa eläissään tavannut miehen, jossa huomasi sisältöä ja syvyyttä enemmän kuin kenessäkään muussa, miehen, joka ehkä juuri siitä syystä piti häntä liian tyhjänä ja mitättömänä. Hän oli vaa'alla punnittu ja havaittu liian köykäiseksi.
Elena oli valtaistuimeltaan kukistettu, nöyryytetty nainen. Hän oli suuttunut. Hän kapinoi ja oikkuili, kärsi itse ja pani muita kärsimään. Hän koetti uskotella itselleen, että hän sairasti loukattua ylpeyttä, mutta sisimmässään tunsi hän syiden olevan syvemmällä.