Ärtyisyydestään ja jokapäiväisistä pikkuharmeista huolimatta tunsi Elena, että hänen elämäänsä oli tullut entistä enemmän sisältöä. Hän oli päässyt näkemään sellaista, jota ei ennen ollut nähnyt, kokemaan jotain ennen kokematonta. Hän tiesi rikastuneensa. — Mutta samalla tunsi hän, että hän nyt oli kulkemassa kohden jotain suurta ja raskasta.
Ja minkä hän aavisti tulevaksi, se tuli.
Eräänä iltana, kun Sergiuksella oli kiireellisiä töitä, laittautui Elena Anna Paulownan luo iltaa viettämään. Jo etehisessä huomasi hän Eugen Konstantinowitschin päällysvaatteet ja lähestyessään huonetta, missä vieraat istuivat, kuuli hän naisen äänen, josta kohta arvasi, että se oli Konstantinowitschin äidin ääni.
Elena näki nyt ensi kertaa tuon hienon, vanhan naisen, jonka läheisestä ystävyyssuhteesta poikaan hän viime aikoina oli kuullut paljon puhuttavan. Illan kuluessa kääntyi puhe äidinrakkauteen. "Se on itsekkäisyyttä, sulaa itsekkäisyyttä", lennätti Elena tulemaan kuin uhalla.
Hieno, vanha nainen sohvannurkassa liikahti hieman.
— Se on aivan totta, hän sanoi luoden pitkän, tutkivan, mutta samalla ystävällisen katseen Elenaan. — Siinä on kovin paljon itsekkäisyyttä. — Minua vain ihmetyttää, että te jo nuorena olette tullut siihen kokemukseen. Te olette päässyt pintaa paljoa syvemmälle.
Miten Elenan poskia poltti! Syytöksenä esiin viskattu sana palautettiin kiitoksella ja tunnustuksella.
Ja Eugen Konstantinowitschin syvä katse siirtyi äidistä Elenaan ja
Elenasta äitiin. Vihdoin hän sanoi matalan sointuvalla äänellään: —
Minulla on aivan vastakkainen kokemus. Sentähden saan ja täytyy minun
panna vastalauseeni.
Elena muisti alppijärven piiloon peittynyttä pintaa nähdessään katseen, minkä Eugen pitkien silmäripsien alta lähetti hänelle.
— Hyvä ja paha ovat usein peloittavan lähellä toisiaan. — Äiti jatkoi puhetta. — Ei sitä hyvää, jolla ei vaaransa, ei pahaa, josta ei hyvä voi oraalle nousta.