— Ja kuitenkin ovat ne vastakkaista alkujuurta, niin lähellä toisiaan kuin ovatkin. — Äidin ja pojan katseet sulivat sisäistä ymmärtämystä osoittavina toisiinsa.
Elena teki lähtöä varemmin kuin oli aikonutkaan. Viskautuessaan ajurin rekeen tunsi hän vapisevansa kuin haavanlehti. Eugen oli saattanut häntä etehiseen, oli auttanut turkit hänen päälleen ja katsellut niin sydämellisen lämpimästi kuin ei koskaan ennen. Hän oli tänään ollut kuin muuttunut mies suhteessaan Elenaan. Äidin läheisyyskö sen vaikutti vaiko mahdollisesti se, minkä hän etehisessä ilmoitti: että he nyt tapasivat viime kerran.
Hitaan hitaasti nousi Elena kotinsa portaita. Etehisessä näki hän raollaan olevasta ovesta miehensä työhuoneeseen. Sähkölamppu pöydällä loi varjostimen takaa vihertävää valoa huoneeseen. Sergius istuu kumartuneena kirjoituspöydän ääressä. Kynä rapsahteli hiljaa ja tasaisesti.
Elena tunsi pistoksen sisimmässään. Ei sinne, ei mistään hinnasta. Hän ei voinut.
Muutaman minuutin kuluttua raottaa hän lastenkamarin ovea. Tanja
Iwanowna, lastenhoitaja, kuorsailee kuuluvasti nurkassaan.
Ovenpuoleisella seinänvierustalla nukkuvat pikkutytöt.
Elena lähestyy tyttöjään. Mascha nukkuu käsi leuan alla, suu viehättävässä hymyssä. Näyttää siltä kuin näkisi hän kaunista unta. Pikku Tamara makaa aivan mykkyrässä, kasvot painettuina vuoteeseen ja ruumis osaksi koholla, ihan kuin olisi hän ollut polvillaan ja siihen nukahtanut.
Äiti korjaa asentoja ja peittelee. Yhtäkkiä tuntee hän, että hänen katsettaan väkipakolla vetää huoneen vastaiselle puolelle.
— Aljoscha, hän sanoo melkein nuhtelevasti. Hän näkee puoli pimeässä kaksi intohimoisesti ikävöivää silmää. Ne kutsuvat häntä. "Aljoscha", toistaa hän ja painuu polvilleen vuoteen viereen.
Samassa tuntee hän pojan käsivarret kaulallaan lujassa, kiihkeässä puristuksessa.
— Si-nä tulit kui-ten-kin.— Lapsi änkytti liikutuksesta.