— Oletko odottanut minua? — Elena saa sen vaivoin sanotuksi.
— Minä odotan sinua aina, aina, kun olet poissa. — Taas pitkä intohimoinen puristus.
— Rakas pikku poikani!
— Ei kukaan ole niin kaunis, ei kukaan ole niin hyvä kuin sinä äiti!
Äiti, äiti, minä rakastan sinua niin.
He painuvat toistensa syliin ja itkevät. Toinen itkee ilosta. Äiti on tullut hänen luokseen niinkuin ei koskaan ennen. Hän tuntee sen.
Toinen, mitä hän itkee? Itkeekö hän äitiyden rikkautta vaiko toisen, ennen aavistamattoman tunteen raskautta? Itkeekö ehkä sitä, ettei lapsen lailla saa antaa valtaa sydämensä ikävöiville vaatimuksille?
Vasta kun Aljoscha pitkien hellien hyväilyjen jälkeen on vaipunut uneen, jättää äiti hänet, itse alkaakseen unetonta yötä.
— Kyllä te vielä opitte tuntemaan äidin rakkautta suurena elämän siunauksena. — Niin oli Eugen Konstantinowitsch sanonut. Ja lämmin katse oli seurannut sanoja. Mutta se katse oli kirkas ja intohimoton. Se ei pyytänyt. Se siunasi.
— Me lähdemme parin päivän perästä Ranskaan. Kaiketi jäämmekin sinne.
Ilmanala siellä sopii äidilleni.
Miksi ilmotti hän tätä Elenalle etehisessä auttaessaan hänen päälleen?
Olisiko hän aavistanut —? Tai olisikohan hän itse kaikesta huolimatta —?